Toddyn kyyneleet rupesivat vuolaina virtaamaan, kun hän sanoi:
"Ah-h-h-h! Minä en halua tulla tuljetukti ullakkohuoneeteen; minä tahdon mennä ajelemaan."
Äkkiä Toddy löysi itsensä tätinsä sylistä, jossa hän potki, rempoi, huusi ja ulvoi yläkertaan noustaessa. Sinä hetkenä, jolloin hänet lopullisesti teljettiin arestiin, kuului pelottava huuto, joka tunkeutui ullakko-akkunasta ja sai Terryn suin päin jättämään miellyttävän makuupaikkansa kaivonkannella ja ohi-ajavan maalaisen pidättämään hevostaan kuunnellakseen viitisen minuuttia. Sillä välin rouva Burton laskeutui ruokasaliin kasvot hehkuen, vaatteet epäjärjestyksessä ja niin vihaisena, ettei kukaan ollut häntä sellaisena ennen nähnyt. Mutta kun hän heti senjälkeen kohtasi Willyn katseen, oli se niin juhlallinen, kysyvä ja moittiva, että rouva Burtonin viha silmänräpäyksessä hävisi.
"Mitä sinä sanoisit, jos sinut kannettaisiin yläkertaan ja teljettäisiin ikävään huoneeseen, vain siksi, että sinä tahtoisit mennä ajelemaan?" kysyi Willy.
Rouva Burton ei voinut kuvitella itseänsä sellaiseen asemaan, mutta vastasi kuitenkin:
"Minä en olisi koskaan niin mieletön, että itsepäisesti tahtoisin sellaista, mistä varmasti tietäisin, etten sitä saisi."
"Oh", huudahti Willy, "eivätkö kutkaan isot ihmiset tee sitä?"
Rouva Burtonin omatunto kävi vähän rauhattomaksi, hän riensi vaihtamaan puheenaihetta ja kiinnittämään koko huomionsa yksinomaan Willyyn, ikäänkuin hän olisi halunnut siten hyvittää jotakin pahaa, jota hän oli tehnyt hänen veljelleen. Huudot, jotka silloin tällöin kuuluivat ullakkohuoneen ikkunasta saivat hänet yhä innokkaammin lohduttamaan Willyä. Mutta huuto huudolta hänen päättäväisyytensä rupesi yhä enemmän horjumaan ja lopuksi hän tekosyyn nojalla jätti Willyn, riensi Toddyn vankilan ovelle ja huusi avaimen reijästä:
"Toddy!"
"Mitä?" kuului Toddyn ääni.