"Oletko nyt kiltti poika?"
"Kyllä, jot viet minut ajelemaan!"
Rouva Burton kääntyi äkkiä ja suorastaan lensi portaita alas. Willy, joka odotti portaiden juurella, väistyi vaistomaisesti syrjään ja huudahti:
"Minä luulin, että sinä tulisit pää edellä! Miksi et sinä tuonutkaan häntä alas?"
"Ketä?" kysyi rouva Burton loukkaantuneena.
"Tiedänhän minä, miksi sinä menit yläkertaan", sanoi Willy. "Minä näin sen sinun silmistäsi!"
"Sinä olet toden totta hyvin kiusallinen", sanoi rouva Burton kääntyen pois. "Juokseppas kotiin kysymään kuinka äiti ja pienokainen voivat. Mutta älä viivy kauvan; muista, että tänään syömme tavallista aikaisemmin." Willy läksi, ja rouva Burton vaipui hetkeksi ajatuksiinsa ja itsetutkisteluun. Ehdoton tottelevaisuus oli ollut hänellä velvollisuutena aikaisimmasta lapsuudestaan saakka, vaikka olikin varma, että hänen tahtonsa oli aivan yhtä taipumaton kuin Toddyn. Jos hän aina oli voinut totella, niin täytyi tuon ullakolla olevan pikku pojan myöskin voida totella. Voihan olla mahdollista, että hänen synnynnäiset taipumuksensa tekivät sen hänelle helpommaksi — ja ehkä Toddyn luonne tässä suhteessa oli toisenlainen. Kuinka voisi hän voittaa Toddyn luonteen viat! tai oliko se ollenkaan hänen asiansa. Eikö se ollut jotakin, johon hän, jonka hoidossa poika vain väliaikaisesti oli, ei voinut sekaantua? Rouva Burtonin tätä miettiessä ullakolta kuuluva kimakka huuto vaikutti, että hän rupesi tinkimään ankarain periaatteidensa kanssa. Mutta silloin hänen katseensa sattui hänen miehensä valokuvaan ja hän oli näkevinään tämän silmissä ivallisen katseen. Hänen päättäväisyytensä palasi entistä voimakkaampana. Vähän senjälkeen tuli Willy. Rouva Burton uhrasi vain hetken hänen terveistensä ja matkaseikkailujensa kuuntelemiseen; sitten hän läksi pukeutumaan ajelumatkaa varten. Päästäkseen kuulemasta Toddyn huutoa hän sulki huolellisesti ovet, mutta Toddyn ääni oli varmaankin liitossa seinien kanssa, sillä se tunki vaivatta ovien ja ikkunoiden läpi. Vähitellen tuntuivat huudot lakkaavan; ja sitä mukaa kuin ne harvenivat ja kävivät heikommiksi, elpyi rouva Burtonin mieli. Päätettyään pukeutumisensa hän läksi Toddyn vankeuteen vastaanottaakseen Toddyn selityksen ja anteeksipyynnön sekä suodakseen hänelle armollisesti anteeksi. Hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi:
"Toddy!"
Ei vastausta. Rouva Burton koputti ja huusi entistä kovemmin, mutta tuloksetta. Hän kauhistui. Hän oli kuullut lapsista, jotka vihapäissään olivat huutaneet itsensä kuoliaaksi. Nopeasti hän avasi oven ja näki Toddyn makaavan laattialla kasvot kyynelten tahraamina. Hän kumartui pojan ylitse nähdäkseen hengittikö tämä vielä. Ja kun hän näki puoliavoimien huulten ilmeen, ei hän voinut olla suutelematta niitä. Sitten hän nosti tuon nukkuvan, lohduttoman pikku olennon hellästi syliinsä. Ja pikku pää painui hänen olalleen poski vasten hänen poskeansa, pikku käsi kiertyi hänen kaulaansa, ja hento ääni kuiskasi:
"Tahdon mennä ajelemaan."