"Minne jätitte soihdut"? kysyi herra Burton hypähtäen tuoliltaan ja nostaen samalla vaimonsa jaloilleen.
"En — en tiedä", sanoi Willy hetken mietittyään. "Minä heitin ne vaatetäiliöön, jotta on jiepuja, ettei laattiat likaantuiti", sanoi Toddy.
Herra Burton juoksi yläkertaan ja sammutti kytevän vaatekasan. Rouva Burton, joka oli uskollisempi itselleen kuin mitä hän itsekään olisi voinut kuvitella, veti Willyn luoksensa ja sanoi ystävällisesti:
"Haluta ilahduttaa ihmisiä ja tehdä se, on kaksi eri asiaa, Willy."
"Niin on", sanoi Willy ponnella, joka ilmaisi paljon siitä, mitä ei sanoin lausuttu.
"Pikku pojat ovat tyhmiä, kun koettavat ilahduttaa itoja ihmitiä", sanoi Toddy alkaen jälleen itkeä.
"Eivät he ole tyhmiä, poikaseni", sanoi rouva Burton nostaen tuon itkevän pienokaisen syliinsä. "Mutta he eivät aina ymmärrä, miten sen parhaiten tekisivät, ja siksi heidän tulisi kysyä neuvoa aikaihmisiltä, ennenkuin he ryhtyvät toimeen."
"Tilloinhan ne eivät oliti mitään yllätyktiä", valitteli Toddy.
"Taammeko me työdä kaiken tämän juuan?"
"Kyllä kait, jos jaksamme", huokasi rouva Burton.
"Kyllä me vajmaan jaktamme — Willy ja minä", sanoi Toddy. "Ja olipa hautkaa, että ne jouvat läktivät tiehentä."