Illalla, kun pojat olivat lähteneet makuulle, oli rouva Burton ilmeisesti rauhaton ja vihdoin hän sanoi:
"Minulla on oikein paha omatunto, kun en kertaakaan koko heidän täälläolo-aikanaan ole rukoillut heidän kanssaan iltarukousta. Nyt minusta on sopiva aika alottaa."
Astuessaan huoneeseen tapasi rouva Burton pojat leikkimässä muurinsärkijää, kummallakin tyyny suojanaan.
"Lapset!" sanoi hän, "oletteko jo lukeneet rukouksenne?"
"Emme", sanoi Willy. "Jommankumman meistä täytyy ensin hävitä. Sitten me luemme."
Toddyn äkillinen kumoon keikahtaminen oli merkkinä hartaudenharjotuksen alkamiseen, ja molemmat pojat polvistuivat vuoteidensa viereen.
"Te olette tänään tehneet itsenne syypäiksi surullisiin erehdyksiin, lapseni", sanoi rouva Burton. "Niiden pitäisi opettaa teille, että silloinkin, kun haluatte menetellä oikein, te tarvitsette apua ylhäältä. Eikö niin?"
"Kyllä", sanoi Willy, "kyllä ihan varmasti."
"Ei minutta", sanoi Toddy. "Mitä enemmän muut minua auttavat, titä pahemmin käy. Tättä lähtien teen minä kaikki yktin."
"Minä tiedän, mitä sanon Jumalalle tänä iltana, Alice täti", sanoi
Willy.