"Rakas poikaseni", sanoi rouva Burton. "Mitä sitten sanoisit?"
"Rakas Jumala", alkoi Willy. "Meistä on kaikkein ikävintä silloin kun koetamme tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta, rakas Jumala, isoja ihmisiä ymmärtämään, kuinka paljon meillä on vaivaa, ennenkuin voimme mitään tehdä heidän hyväkseen. Ja opeta heitä ymmärtämään lasten puuhia paremmin kuin tähän asti, etteivät he tekisi lapsia onnettomiksi, kun lapset koettavat tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta isoja ihmisiä ajattelemaan niin paljon kuin lapset ajattelevat, Kristuksen tähden — amen! Niin, ja siunaa rakasta äitiä ja pikku sisarvauva kultaa. Eikö niin, Alice täti?"
Rouva Burton ei vastannut, ja Willy näki kääntyessään hänen poistuvan huoneesta. Toddy huomautti:
"Nyt on minun vuojoni. Jakat Jumala, kun minä tulen enkelikti ja pääten taivaateen, älä tilloin anna minkään iton enkelin tulla minulle tanomaan 'älä tee noin' tai heittää minua hiililäjään, juuji kun minä koetan tehdä heille mielikti. Kat niin! Ei titte muuta. Amen!"
V LUKU.
Seuraavana aamuna herätessään muisti rouva Burton ilokseen, että oli sunnuntai. Onhan opettajillakin päivä viikossa vapaa, ajatteli rouva Burton itsekseen, eikä kukaan epäile, etteivät he sitä ansaitsisi. Kuinka paljon suuremmalla syyllä ansaitseekaan lepoa ja virkistystä vapaaehtoinen opettaja, joka aamusta iltaan hoitaa kahta lasta, joiden oppimiskyky ja vallattomuus vastaavat kokonaista kouluntäyteistä poikajoukkoa. Huomatessaan, että samaa, mitä hän vain muutaman päivän aikana oli koettanut, saavat äidit kaikkialla tehdä aina ja tarvitsematta toivoa lepoa ennenkuin taivaassa, rouva Burton tunsi itsensä nöyräksi ja arvottomaksi. Mutta siitä huolimatta hän suunnitteli, että jättäisi lapset koko päiväksi miehensä huostaan. Jos rouva Burton olisi ollut itselleen rehellinen, olisi hänen täytynyt myöntää haluavansa lepoa pohjaltaan siksi, ettei halunnut miehensä näkevän yhä uudistuvia kompastuksia, joita hän päivittäin tulisi tekemään koettaessaan kasvattaa kälynsä ja lankonsa pienokaisia. Hän mietti lähteäkö sunnuntairetkelle, jolta jonkun tekosyyn nojalla sitten voisi jäädä pois, mennäkö kälynsä pienokaista hoitamaan, niin että hoitajatar pääsisi vapaaksi — silloin jäisi sekä talon että lasten hoito hänen miehensä huoleksi — vai käydäkö äitiä tervehtimässä, kuten hiljan miehelään menneiden nuorten rouvien on tapana. Näitä ja muita vähemmän sopivia suunnitelmia rouva Burton vertaili mielessään, mutta kaikki ne hävisivät kuin tuhka tuuleen, kun herra Burton heräsi ja valitti ankaraa hammassärkyä. Hellä ja myötätuntoinen kun oli, totuttautui rouva Burton alistuvasti ajatukseen, että hänen miehensä todennäköisesti pitäisi jäädä koko päiväksi sisälle ja että oli ehdottomasti välttämätöntä pitää lapset loitolla. Siten hän pääsisi kaikista miehensä arvosteluista. Ja vaikka hän päivän kuluessa joutuisi kerran toisensa jälkeen vetämään lyhyemmän korren, niin hän kertoisi miehelleen vain menestyksestään.
Rouva Burtonin ovelta kuului hiljaista koputusta, ja vastausta odottamatta sieltä pujahti sisälle kaksi raikasta punaposkea, kaksi pörröpäätä ja kaksi pitkää valkeaa yöpaitaa. Pitemmän paidan omistaja sanoi:
"Tiedätkö, Harry eno, että nyt on sunnuntai? Mitä sinä keksit meille. Meillä on sunnuntaisin aina niin paljon hauskaa, sillä se on ainoa päivä, jolloin isä on kotona."
"Luulen — että olen — joskus kuullut — jotakin — tuon tapaista", sai herra Burton vaivoin sanotuksi sormiensa läpi, joilla hän piteli särkevää hammastaan.
"Oh-h", innostui Toddy, "eno leikkii vajmaankin kajhua. Tule, Willy, ollaan me titte koijia." Ja Toddy puski päänsä peitteeseen ja hänen onnistui iskeä hampaansa enon pohkeeseen. Enon tuskanhuuto ei voinut pelottaa tuota tilapäistä koiraa ja vasta kun uhri tarttui sitä kurkkuun, se hellitti otteensa.