"Ei kajhua noin leikitä", valitteli Toddy. "Tinun täytyy vain ulvoa ja antaa minun pujja, ja titte tinä annat minulle lantin, että minä lakkaitin — niin itä aina tekee."
"Kuinka voi Tom Lawrence olla niin mieletön?" kysyi rouva Burton.
"Ehkäpä minäkin voisin, jos ei minulla olisi niin kova hammassärky", sanoi herra Burton.
"Voi sinua, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton hellästi. Sitten hän kääntyi poikiin ja sanoi: "Kuunnelkaa nyt mitä sanon, pojat! Harry eno on tänään hyvin sairas — hänellä on paha hammastauti, ja jokainen kolahdus ja kova ääni pahentaa vain sitä. Te ette saa ensinkään tulla tähän huoneeseen, ja teidän täytyy olla niin hiljaa kuin mahdollista, missä ikinä te liikutte. Tavallinen puhekin on kiusallista hammastautia potevalle."
"Tilloin tinä olet paha ihminen, kun ittut täällä ja puhut lakkaamatta", sanoi Toddy, "jot te kejjan on niin hijveän kiutallitta Hajjy enolle. Mene matkoihiti."
Rouva Burtonin herra ja mies hytkyi kesken hammastautiaankin pidätetystä naurusta kuullessaan tämän odottamattoman moitteen, ja rouva Burton itse oli niin hämmästynyt, ettei keksinyt sopivaa vastausta. Pojat huvittelivat ominpäin tarkastelemalla huoneen perin pohjin unohtamatta enonsa taskuja. Kun tämä tehtävä oli suoritettu, kysyivät pojat, eikö pian syötäisi aamiaista.
"Aamiainen syödään kello kahdeksan", sanoi rouva Burton, "ja nyt on kello vasta kuusi. Mutta paras keino nälän tukahduttamiseksi on, että menette vuoteeseen ja makaatte aivan hiljaa."
"Eikö tilloin tunnu nälkä?" kysyi Toddy silmät hämmästyksestä pyöreinä.
Se oli merkkinä siitä, että hänen järkensä työskenteli innokkaasti.
"Ei tunnu", sanoi rouva Burton. "Jos te juoksentelette ympäri, te kiihotatte vatsaanne. Tästä se tulee rauhattomaksi, ja te tunnette nälkää."
"Voi, voi!" huudahti Toddy, "kuinka paljon pikku pojat taavatkaan tietää uutia atioita! Tule Willy — pannaan vattat vuoteeteen, niin ne eivät kiihotu."