"Mitä ajattelittekaan tuodessanne kaikki nämä tavarat tänne ylös"? huudahti rouva Burton vakavasti.
"Sinähän lupasit, että saamme ottaa mitä tahdomme ja me luulimme, että se oli totta", sanoi Willy.
"Minulla ei ole ollenkaan niin nälkä kuin ätken", sanoi Toddy. "Mutta minun vattani tuujenee ja titte te taat pienenee aina vähän ajan pejättä, ja te tekee kipeää. Tahtoitin, että voitimme panna vattat poit, kun me emme niitä tajvitte, niinkuin me panemme lakit ja päällytkengät."
Kerätä kokoon tämän ainoalaatuisen aamuaterian jäännökset ja viedä ne pois poikain ulottuvilta oli rouva Burtonille vain hetken työ. Kun tämä oli tehty, niin kaksi pientä poikaa huomasi saaneensa vaatteet ylleen nopeammin, kuin mitä koskaan ennen oli tapahtunut. Saavuttuaan ruokapöytään he katselivat vihaisin, halveksivin katsein moitteetonta kyljystä, kauniin ruskeita paistettuja perunoita ja kuohkeita, maukkaita vohveleita.
"Emme me tällaisesta aamiaisesta välitä", sanoi Willy.
"Emme välitä!" sanoi Toddy, "kun me olemme niin täynnä muuta tavajaa. En minä ymmäjjä mihin minä panen kaiken juuan, kun tulee päivälliten aika."
"Älä siitä huolehdi, Toddy", sanoi Willy. "Isäkin sanoo raamatussa olevan, ettei saa surra ennenkuin tarvitsee."
Rouva Burton kohotti kulmakarvojaan kauhuissaan, mutta samalla kysyvästi, ja hänen miehensä riensi pukemaan Willyn ajatuksen täsmälliseen raamatunmukaiseen muotoon: "Kullakin päivällä olkoon huoli itsestään". Rouva Burtonin ihmettely lauhtui, kun hän kuuli tämän selityksen, mutta yhä edelleenkin kauhuissaan hän kiirehti selittämään:
"Pojat, me pidämme pyhäkoulua aivan omin väin vierashuoneessa heti aamiaisen jälkeen."
"Eläköön!" huusi Willy. "Annatko sinä meille piletit ja annatko sinä meidän kuljettaa ympäri laatikkoa, johon pannaan rahaa niinkuin isossa pyhäkoulussa."