"On te", sanoi Toddy, "tiinä tanotaan kolme tai neljä kejtaa, että hän meni tinne, mihin hyvät neekejit menevät ja tehän on taivat, niin että on te hengellinen laulu."
"Minusta 'Kunnia ja kiitos, Hallelluja' on kauniimpi", sanoi Willy, "ja minä tiedän varmasti, että se on hengellinen laulu, sillä minä olen kuullut sitä laulettavan kirkossa."
"Hyvä", sanoi Toddy, ja heti hän alkoi laulaa tuota vanhaa säveltä, mutta käyttämällä tutun renkutuksen sanoja: "Tyhjä whiskypullo kaapin päällä". Mutta täti ravisti hänet taas järkiinsä. Ja eno käveli ympäri huonetta sellaista vauhtia, ettei sitä varmaankaan yksin hammassärky aiheuttanut.
"Ei sekään ole hengellinen laulu, Toddy", sanoi rouva Burton. "Sanat ovat suorastaan sopimattomat. Missä sinä olet sen oppinut?"
"Kadulla", sanoi Toddy, "ja taat laulaa omia jumia laulujati, jot et pidä minun lauluittani."
Rouva Burton meni soittokoneen ääreen, tapaili oikeaa säveltä ja alkoi lopuksi soittaa erästä pyhäkoululaulun säveltä, johon Toddy heleällä lapsenäänellään yhtyi, aivan kuin ei hänen soitannollista makuaan olisi koskaan vastustettu.
"Eikö nyt olisi paras koota kolehtia, ennenkuin pikku pojat kadottavat lanttinsa", sanoi Willy ja kiiruhti ruokasalista hakemaan laatikon, joka ilmeisesti tätä tarkotusta varten oli sinne varattu. Tämän hän vei juhlallisesti Toddyn eteen ja Toddy ojensi sen yli kätensä niin varovasti, kuin olisivat sataset olleet kysymyksessä. Sitten Toddy otti laatikon ja vei sen Willyn eteen, joka suoritti tehtävänsä aivan yhtä juhlallisesti kuin Toddykin. Senjälkeen Willy otti taas laatikon, pudisteli sitä, kuunteli ja sanoi: "Ei kuulu mitään kalinaa — tänään on varmaankin vain paperirahaa", asetti sen uuninreunukselle, istuutui jälleen ja sanoi:
"Nyt alotamme."
Rouva Burton avasi raamattunsa tuntien itsensä äärettömän avuttomaksi. Perinpohjaisen ihmisen tunnollisuudella hän avasi kirjan alusta, mutta sulki sen taas pian — Mooseksen kirjan ensimäinen luku oli tuonut hänenkin oikeauskoiseen mieleensä monta hämmästynyttä kysymystä. Hän selaili nopeasti lehtiä. Omantuntonsa tähden hän hyppäsi monen sotakertomuksen yli, joiden yksityiskohdat suuresti olisivat poikia miellyttäneet, ja sivuutti ennustukset, jotka eivät hänen mielestään sopineet lapsille. Niin hän tuli uuteen testamenttiin ja ikuisesti uuteen kertomukseen pojasta, joka oli aina juuri sellainen, jollaisen hänen vanhempansa ja sukulaisensa toivoivat hänen olevan.
"Puhumme nyt Jeesuksesta", alkoi rouva Burton. "Pikku poika-Jeetuktetta vaiko aikamiet-Jeetuktetta?" kysyi Toddy.