"Kyllä sitäkin ihmettelin", sanoi rouva Burton painaen Toddya keveästi rintaansa vasten.
"Oikeinko totta?" puhkesi Willy, "oletko sinäkin kerran ollut niin hirveän pieni? Etkö sinä milloinkaan tahtonut tietää, missä Jumala seisoi, kun Hän loi maailman tyhjästä?"
"Ja ajattelitko tinä milloinkaan, mitä ainetta te on, joka on taatelin- ja pejtikkakiven ympäjillä?" kysyi Toddy.
"Kyllä", vastasi rouva Burton.
"Kerro sitten meille niistä kaikki mitä tiedät", pyysi Willy.
"Sinä kyselit minulta aamulla unista, rakkaani", sanoi rouva Burton kääntyen Willyn puoleen, "ja —"
"Niin kyselinkin", sanoi Willy, "mutta nyt haluaisin paljon mieluummin kuulla taateleista ja persikoista. Unia en voi nähdä, ennenkuin paneudun vuoteeseen, mutta taateleita voin ostaa neljännestunnissa, jos sinä vain annat rahaa. Tiedätkö mitä — sinä lähetät minun niitä ostamaan, silloin sinun on helpompi niitä selittää. On paljon hauskempaa saada nähdä minkälainen joku esine on, kuin vain kuulla siitä kerrottavan."
"En voi antaa sinun nyt mennä ostamaan taateleita, palattuasi jäisi minulle niin vähän aikaa teidän kanssanne puhumiseen."
"Me koettaisimme antaa sinun olla rauhassa", sanoi Willy. "Ehkä me voimme päästä niistä omin päinkin selville — jos meillä vain on niitä tarpeeksi."
"No hyvä", sanoi rouva Burton, joka vastahakoisesti ryhtyi sovitteluihin. "Nyt kerron teille sen sijaan jotakin muuta — myöhemmin annan teille rahaa taatelien ostamiseen, ja sitten saatte niitä yksiksenne tutkia."