"No se on hyvä se", sanoi Willy. "Kerro sitten meille, miksi Terry aina lähtee karkuun, kun me tahtoisimme leikkiä sen kanssa?"
"Se johtuu siitä, että te härnäätte sitä niin kovasti, aina kun vain saatte sen käsiinne. Siksi se on varmaan ruvennut teitä vihaamaan", sanoi rouva Burton iloisena, kun sai sekä puhua varmasti että teroittaa heille inhimillisyyden tärkeyttä.
"Nyt tinä olet jo melkein valmit tanomaan: 'Älä tee niin'", valitti Toddy. "Eivätkö pikku pojat voi oppia mitään, joka ei jollakin tavoin mejkittiti: 'Älä tee niin?'"
"Luulen niin, pikku poika raukkani", sanoi rouva Burton katuen äskeistä tyytyväisyyttään. "Mitä sinä haluaisit tietää?"
Toddy avasi suunsa ja silmänsä selälleen, kallisti päätään, mietti hetken, pari ja sanoi lopuksi:
"Minä — minä — minä tahtoitin tietää mikä on tyynä tiihen, että kun pikku poika on työnyt paljon bananeja, hän ei voi työdä enää ollenkaan, vaikka hän tietää miten hijveän hyvälle ne maittuvat?"
"Hänen pikku vatsansa on silloin täynnä ja kun vatsa on täynnä, ymmärtää se niin hyvin olla enempää tahtomatta."
"Tilloin ovat vattat ihan hulluja", sanoi Toddy. "Jotpa minä kejjan taitin olla vatta! Tilloin minä näyttäitin tille, etten minä milloinkaan kyllättyiti bananeihin."
"Mutta minä tahtoisin tietää," sanoi Willy, "kuinka unet tulevat. Vaikka sinä selititkin sitä minulle tänä aamuna, en minä siitä tiedä enempää kuin ennenkään."
"Sitä on hyvin vaikea selittää", sanoi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan ajatella asiaa mahdollisimman yksinkertaisesti. "Me ajattelemme aivoillamme ja kun me nukumme, nukkuvat aivot myöskin. Toisinaan ne eivät kuitenkaan ole niin syvässä unessa kuin muu osa ruumiistamme, ja kun ne ovat noin puolihereillä, ajattelevat ne. Mutta ne eivät voi ajatella yhtä ajatusta kerrallaan, vaan tuohon ajatukseen sekaantuu muitakin ajatuksia."