"Hänen nimentähän oli Lattajut!" keskeytti Toddy.
"Köyhän miehen nimi oli Lazarus", sanoi rouva Burton, "ja kun hän tuli taivaaseen, näki hän vanhan Abrahamin siellä ja Abraham otti hänet turviinsa. Ja rikas mies rukoili Abrahamia, että hän lähettäisi Lazaruksen kastamaan sormensa veteen ja sillä kostuttamaan hänen huuliansa, sillä hänen oli jano."
"Miksi ei hän itse mennyt hakemaan juotavaa", kysyi Willy. "Eivätkö rikkaat ihmiset kuoltuaankaan itse palvele itseänsä?"
"Kadotettujen valtakunnassa ei ole vettä", sanoi rouva Burton. "Siksi hän oli janoissaan."
"Mutta voi voi!" sanoi Toddy. "Kuinka pikku pojat voivat tiellä leipoa tavileipiä?"
"Minä toivon, ettei sinne koskaan joudu pikku poikia", sanoi rouva Burton. "Mutta Abraham sanoi: 'Ei niin ystäväni! Sinulla oli hyvä olla maan päällä eläessäsi, nyt sinun täytyy tulla toimeen ilman mitään. Mutta Lazarus paran täytyy saada täällä iloa, sillä hänen elämänsä maan päällä oli vaikeaa!'"
"Niinkö se onkin?" kysyi Willy. "Sitten kai Abraham on oikein hyvä minulle, kun minä kuolen, sillä minulla on niin usein ollut ikävää. Mitä tuo kärsivä vanha rikas mies siitä tuumi?"
"Hän kertoi Abrahamille, että hänellä vielä oli elossa veljiä, ja pyysi, että enkeli lähetettäisiin heidän luokseen käskemään heitä olemaan hyviä, niin ettei heidän koskaan tarvitsisi joutua tuohon kauheaan paikkaan. Mutta Abraham sanoi heille, ettei enkelin lähettämisestä olisi mitään hyötyä. Heillä oli hyviä kirjoja ja saarnoja, ja ne ilmottaisivat heille mitä heidän oli tehtävä."
"Pitikö hänen aina olla janoissaan?" kysyi Willy.
"Luultavasti", vastasi rouva Burton vavahtaen ja selvästi ymmärtäen miksi ikuisen kadotuksen oppia ei sen innokkaammin saarnatuoleista julistettu.