§ 169. Kehittääksenne oppilaanne kirjoitustaitoa pankaa hänet joskus kääntämään latinasta englanniksi. Mutta kun latinan opetteleminen on vain sanojen opettelemista, mikä taas on sangen ikävää työtä sekä nuorille että vanhoille, liittäkää siihen niin paljon muuta todellista tietoa kuin voitte, alkamalla aina siitä, mikä on helpoimmin aistimilla havaittavissa, kuten esimerkiksi tiedolla kivennäisistä, kasveista ja eläimistä, ja erittäinkin tarvepuista ja hedelmäpuista, niiden käytännöstä ja kasvattamistavoista, sillä siten opetatte lapselle paljon sellaista, mistä hänelle tulee olemaan hyötyä aikamiehenä. Mutta ennen kaikkea selvitelkää hänelle maantiedettä, tähtitiedettä ja ruumiinrakenneoppia. Vaan mitä hänelle opettanettekin, pitäkää huolta siitä, ett'ette ahda häneen liian paljoa yhdellä kertaa, ett'ette aseta hänelle muuta ehdottomaksi velvollisuudeksi kuin vilpittömän hyveen ja ett'ette nuhtele häntä muusta kuin paheesta tai ilmeisestä taipumuksesta siihen.

§ 170. Mutta jos kaiken lopuksi hänen kohtalonsa on kuitenkin joutua kouluun oppimaan latinaa, on kokonaan turhaa puhua teille menettelytavasta, jota minä pidän paraana koulujen noudatettavaksi: teidän on pakko alistua siihen, mikä siellä on jo käytännössä, eikä teidän tosiaankaan tule odottaa, että sitä ruvettaisiin muuttamaan teidän poikanne takia. Mutta koettakaa kuitenkin kaikin mokomin päästä siihen, jos voitte, ett'ei häntä ainakaan panna kyhäämään latinankielisiä esitelmiä ja puheita ja vähiten kaikista runoja, olivat ne sitten millaisia tahansa. Pitäkää sitkeästi kiinni siitä ajatuksesta, jos siitä on jotakin hyötyä, ett'ette te suinkaan aijo tehdä hänestä latinankielistä puhujaa tai runoilijaa, vaan että te aivan yksinkertaisesti toivoisitte hänen täydellisesti ymmärtävän jotakin latinaista kirjailijaa, ja että te olette tehnyt sen huomion, ett'eivät ne, jotka opettavat jotakin uutta kieltä ja opettavat menestyksellisesti, milloinkaan kehoita oppilaitaan sepittämään puheita tai runoja ranskaksi tai italiaksi, koska heidän toimenaan on yksistään kielen opettaminen eikä mielikuvituksen kehittäminen.

§ 171. Minä haluan kuitenkin selittää teille hiukan laveammin, miksi minä en tahtoisi häntä pantavan harjoittelemaan esitelmien ja runojen kyhäämistä. 1. Mitä ensinnäkin esitelmiin tulee, niin pyytävät ne, sen myönnän, olla hyödyllisiä sikäli, että ne opettavat ihmisiä puhumaan kauniisti ja taitavasti niistä aiheesta tahansa, mikä olisi, en sitä kiellä, erinomainen etu, jos se vain olisi tätä tietä saavutettavissa, koska ei mikään sovi sen paremmin säätyläiselle tai ole hänelle suuremmaksi hyödyksi kaikissa elämän tiloissa kuin kyky milloin tahansa puhua hyvin ja asiallisesti. Mutta sen minä sanon, ett'ei sellainen esitelmien sepustaminen kuin kouluissa yleisesti käytetty auta hituistakaan sitä päämäärää kohti, sillä katsokaahan vain, millaisia tehtäviä esitelmiä määrättäessä annetaan nuorelle poikaviikarille: hänen on sepitettävä puhe jostakin latinaisesta lauselmasta, kuten esim. Omnia vintit amor[141] tai Non licet in bello bis peccare,[142] j.n.e. Ja siinä on poikaparan, jolta puuttuu kokonaan tietoja niistä asioista, mistä hänen on puhuttava, tietoja, joita vasta aika ja kokemus voivat antaa, paneminen keksimiskykynsä piinapenkkiin voidakseen sanoa jotakin silloin, kun hän ei mitään tiedä: moinenhan on jonkunlaista egyptiläistä hirmuvaltaisuutta, kun käsketään tekemään tiiliä, vaikk'ei ole vielä aineksiakaan hankittuna[143]. Ja sentähden onkin sellaisissa tapauksissa yleistä, että lapsiraukat menevät pyytelemään ylempiluokkalaisia: "Olkaa niin ystävällisiä ja antakaa minulle pari ajatusta", eikä ole helppo sanoa, onko se järkevää vaiko naurettavaa. Ennenkuin ihminen millään tavoin kykenee puhumaan jostakin asiasta, on hänen välttämätöntä ensin tuntea sitä jonkun verran, tai muutoin on yhtä tyhmää panna hänet siitä haastelemaan kuin vaatia sokeaa selittelemään värejä tai kuuroa lausumaan mielipiteensä sävelistä. Ja ettekö pitäisi sitä hieman hassahtaneena, joka vaatisi sellaista henkilöä väittelemään jostakin kiistanalaisesta oikeustieteen kohdasta, joka ei tiedä kerrassaan mitään laeistamme? Ja mitä ymmärtävät, minä pyydän kysyä, koulupojat niistä asioista, joita heille tavallisesti annetaan esitelmien aiheiksi ja joista heidän on puhuttava teroittaakseen ja harjoittaakseen kekseliäisyyttänsä?

§ 172. Toiseksi ajatelkaa kieltä, jolla heidän esitelmänsä pidetään: sehän on latinaa, kieltä, joka on muukalainen heidän maassaan ja lisäksi aikoja sitten kuollut kaikkialta, kieltä, jolla teidän poikanne ei tuhannessa tapauksessa yhtä vastaan joudu kertaakaan pitämään puhetta niin kauvan kuin hän elää mieheksi vartuttuaan, kieltä, jonka lausetapa eroaa niin suuresti meidän ilmaisukeinoistamme, että hänen täydellinen taitonsa siinä edistäisi hyvin vähän hänen englantilaisen sanontansa puhtautta ja keveyttä. Sitäpaitsi on nykyään kaikilla käytännöllisen englantilaisen elämämme aloilla niin vähän aihetta ja tilaisuutta meidän omalla kielellämme pidettyihin korupuheisiin, ett'en minä voi nähdä mitään perustetta tämäntapaisille harjoituksille kouluissamme, elleihän otaksuta, että kaikkien sääntöjen mukaisten latinaisten puheiden sepittäminen olisi oivallinen keino opettaa miehiä pitämään hyviä englantilaisia puheita vapaasti ja ilman esivalmisteluja [144]. Mutta minun nähdäkseni olisi pikemminkin meneteltävä siten, että säätyläisnuorukaisillemme esitettäisiin järkeviä ja hyödyllisiä, heidän ikänsä ja kykyjensä mukaisia kysymyksiä asioista, jotka eivät ole heille kokonaan tuntemattomia tai aivan liian kaukana heidän harrastuspiiristään. Niistä pitäisi heidän, kypsyttyään tämänluontoisiin harjoituksiin, puhua ilman muuta tai mietittyään jonkun hetken paikalla, kuitenkaan tekemättä minkäänlaisia muistiinpanoja, sillä jos me lähemmin tarkastamme tämän kaunopuheliaisuuden opetuksen tuloksia, kysyn minä, kutka puhuvat paremmin mistä asiasta tahansa, kun tilaisuus vaatii heitä esiintymään siinä tai tässä kiistakysymyksessä, nekö, jotka ovat tottuneet sommittelemaan ja kirjoittamaan ennakolta kaiken, mitä aikovat sanoa, vai nekö, jotka tyytyvät vain ajattelemaan asiaa ymmärtääkseen sen niin hyvin kuin voivat ja jotka harjoittautuvat aina puhumaan vapaasti ja ilman esivalmisteluja? Ja ken harkitsee asiaa tältä kannalta, hän ei liene kovinkaan taipuvainen uskomaan, että säätyläisnuorukaisen totuttaminen ennakolta mietittyihin puheisiin ja kaavojen mukaisesti kyhättyihin esityksiin olisi oivallinen keino kehittää hänen taipumuksiaan käytännöllisiin toimiin.

§ 173. Mutta ehkäpä sanotaan meille kaiken tuon tapahtuvan heidän latinankielen taitonsa lisäämiseksi ja parantamiseksi. On totta, että se on juuri heidän toimenaan koulussa, mutta esitelmien sommitteleminen ei ole sopiva keino siihen tarkoitukseen, koska he vaivaavat siinä aivojansa keksiäkseen, mitä sanoisivat, eikä suinkaan ymmärtääkseen niiden sanojen merkitystä, joita heidän on opittava; ja kun he esitelmiä kyhäilevät, etsivät he ajatuksia ja hikoilevat siinä työssä eivätkä suinkaan tarkkaa kieltä. Mutta kun jonkun kielen oppiminen ja hallitseminen on jo itsessäänkin riittävän työlästä ja ikävää, ei sitä pitäisi raskauttaa vielä kaikenlaisilla muilla vaikeuksilla, niinkuin siten meneteltäessä tehdään. Ja jos taas tahdotaan sellaisilla harjoituksilla kehittää poikien mielikuvitusta, niin on parasta antaa heidän kyhätä esitelmiään englanninkielellä, joka heiltä sujuu helposti ja jonka sanavarasto on heidän vallassaan, samalla kun siinä tulee paremmin näkyviin, millaisia ajatuksia heillä on, kun ne ilmaistaan heidän omalla kielellään. Ja jos latinaa on kerran opittava, niin tapahtukoon se niin vaivattomasti kuin suinkin mahdollista, kiusaamatta ja kyllästyttämättä heidän mieltään niin rasittavalla puuhalla kuin siihen liittyvällä puheiden sepittelyllä.

§ 174. Jos on siis olemassa tämäntapaisia syitä lasten koulussa kyhäämiä latinaisia esitelmiä vastaan, on minulla paljoa enemmän ja painavampaa sanottavana heidän latinankielisiä runokokeilujaan ja yleensäkin heidän säkeidensepittelyjään vastaan, olivat ne millaisia tahansa, sillä ellei lapsella ole pienimpiäkään luontaisia taipumuksia runouteen, on järjettömin asia maailmassa kiusata häntä ja tuhlata hänen aikansa sellaiseen puuhaan, josta ei voi koskaan tulla mitään valmista; ja jos hänellä taas on jonkunlaista runokykyä, on minusta oudoin asia maailmassa, että hänen isänsä haluaisi tai kärsisi sitä hellittävän ja edistettävän. Minun nähdäkseni tulisi vanhempain koettaa masentaa ja hillitä sitä niin paljon kuin mahdollista, enkä minä ymmärrä, mitä syytä isällä olisi toivoa pojastaan runoilijaa, ellei hän halua tämän pitävän pilkkanaan kaikkia muita elämäntehtäviä ja toimia, mikä ei sentään ole vielä pahinta asiassa, sillä jos hän osoittaa menestyvänsä säkeitten sepittäjänä ja pääsee kerran älyniekan maineeseen, niin toivoisin minä otettavan huomioon, missä seurassa ja millaisissa paikoissa hän kaiken todennäköisyyden mukaan tuhlaa aikansa, niin, jopa varallisuutensakin, sillä hyvin harvoinhan nähdään kenenkään löytävän kulta- tai hopeakaivoksia Parnassolta[145]. Siellä vallitsee miellyttävä ilma, mutta maaperä on siellä hedelmätöntä; ja on olemassa hyvin harvoja esimerkkejä miehistä, jotka ovat lisänneet perintöosuuttaan sieltä korjaamallaan sadolla. Runoileminen ja pelaaminen, jotka tavallisesti käyvät käsi kädessä, ovat siinäkin toistensa kaltaisia, että ne hyvin harvoin tuovat etua muille kuin niille, joilla ei ole muuta keinoa elääkseen. Varakkaat miehet häviävät melkein säännöllisesti, ja hyvä on, jos he selviävät leikistä helpommalla kuin koko omaisuutensa tai sen suurimman osan menettämisellä. Ellette siis halua tehdä pojastanne jokaisen iloisen seuran tukipylvästä, jota ilman eivät keikarit voisi maistella viiniään tai viettää iltapäiväänsä huolettomina, ellette halua hänen tuhlaavan aikaansa ja varojansa toisten hauskuuttamiseksi ja halveksivan niitä lokaisia maa-alueita, joita hänen esi-isänsä ovat hänelle jättäneet, en usko teidän erikoisesti harrastavan hänen kehittämistään runoilijaksi tai suosivan hänen opettajansa toimenpiteitä hänen säkeistelytaitonsa parantamiseksi. Mutta jos joku tästä huolimatta pitäisi runotaitoa suotavana ominaisuutena pojassaan ja uskoisi sen harjoittamisen edistävän hänen mielikuvituksensa ja henkisten lahjojensa kehkeämistä, täytyy hänenkin pakosta tunnustaa, että etevien kreikkalaisten ja roomalaisten runoilijain lukeminen on siihen tarkoitukseen paljoa sopivampi keino kuin omintakeinen huonojen säkeiden sepitteleminen kielellä, joka ei ole hänen oma kielensä. Ja ken aikoo suorittaa jotakin kunnollista englantilaisen runouden alalla, hän ei luullakseni suinkaan pitäisi oikeana alkuharjoituksena siihen ensimmäisten kokeittensa pukemista latinankielisiin säkeisiin.

§ 175. Muuan toinenkin seikka esiintyy hyvin usein latinakoulujen yleisessä opetustavassa, josta minä en havaitse lähtevän mitään hyötyä, se kun vain raskauttaa nuorten poikain kieliopintoja, jotka kuitenkin olisi minun mielestäni tehtävä niin helpoiksi ja huvittaviksi kuin suinkin ja joista olisi niin paljon kuin mahdollista poistettava kaikki vaivalloinen ja kyllästyttävä. Seikka, johon minä tässä tähtään ja jota minä valitan, on tapa pakottaa heitä oppimaan ulkoa pitkiä pätkiä kirjailijoista, joita he lukevat; minä en voi keksiä siitä olevan minkäänlaista etua, en etenkään siihen päämäärään nähden, jota varten he työskentelevät[146]. Kieliä on opittava ainoastaan lukemalla ja puhumalla, eikä suinkaan laskettelemalla ulkoa otteita eri kirjailijoista; kun miehen pää on ahdettu niitä täyteen, on hänet varustettu kaikilla typerän koulukarhun aineksilla ja ohjattu hänet tielle, jolla hänestä helposti sellainen tuleekin; ja kuitenkaan ei mikään sovi sen huonommin säätyläiselle. Sillä mikä voikaan olla sen naurettavampaa kuin muiden loistavien ja kauniiden ajatusten ja lauselmien sekoittaminen hänen omiin kurjiin jaaritteluihinsa, jotka tulevat sitäkin räikeämmin näkyviin eivätkä tarjoa omasta puolestaan sen suurempaa viehätystä eivätkä kohota puhujan mainetta sen paremmin kuin jos hän haluaisi koristaa nukkavierua talonpoikaismekkoa leveillä, tulipunaisilla kaistaleilla ja välkkyvällä kultakankaalla. On kyllä totta, että jos tavataan kohta, jonka aihe ansaitsee muistamista ja jonka kielellinen ilmaisu on hyvin sattuva ja taidokas (ja sellaisia kohtiahan on paljon muinaisajan kirjailijoissa), ei ole suinkaan pahemmaksi juurruttaa sitä nuorten oppilasten mieleen ja sellaisten ihastuttavien, suurten mestarien teoksista poimittujen katkelmien avulla joskus harjoittaa koulupoikain muistia. Mutta minä en ymmärrä, mitä hyödyttää panna heidät laskettamaan läksynsä ulkoa, ilman valintaa ja eroitusta, aina miten ne sattuvat heidän kirjassaan seuraamaan toisiaan, sillä sitenhän vain tuhlataan suotta heidän aikaansa ja vaivojaan ja opetetaan heitä vieroksumaan ja inhoamaan kirjojansa, joista he eivät saa muuta kuin hedelmätöntä puuhaa ja ponnistusta.

§ 176. Kuulenpa tähän sanottavan, että lapsien on annettava harrastaa ulkolukua muistinsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi. Minä toivoisin vain, että näin sanottaisiin yhtä päteviin järkisyihin nojaten kuin sen vakuuttelemiseen ollaan kerkeitä, ja että tämä käytäntö perustuisi tarkkaan havaintoon enemmän kuin vanhaan tapaan, sillä onhan ilmeistä, että muistin voimakkuus riippuu onnellisista luonnonlahjoista eikä suinkaan harjoituksen avulla saavutetusta totunnaiskehityksestä. On kyllä totta, että jos mielemme on erikoisesti kiintynyt johonkin seikkaan ja jos se, peläten päästävänsä sen saavutettavistaan, lyö siitä itseensä, sitä yhä uudelleen ja uudelleen miettimällä, ikäänkuin yhä uuden leiman, kykenee se sen säilyttämään, mutta vain oman luontaisen säilytysvoimansa mukaisesti. Vahaan tai lyijyyn lyöty leima ei pysy niin kauvan kuin vaskeen tai teräkseen lyöty. Mutta jos se usein uudistettaisiin, säilyisi se sitä kauvemmin; jokainen uusi saman seikan miettiminen on samaa kuin uuden leiman lyöminen, ja juuri tältä kannalta on laskuissa lähdettävä, jos halutaan tietää, kuinka kauvan mieli sen säilyttää. Mutta kun opetellaan ulkoa kokonaisia latinankielisiä sivuja, ei siten tehdä muistia kykenevämmäksi säilyttämään mitään muutakaan, yhtä vähän kuin jonkun lauseen kaivertaminen lyijyyn saa tämän paremmin ja pysyvämmin säilyttämään mitä muita piirroksia tahansa. Jos sellainen muistin harjoittaminen kykenisi sitä vahvistamaan ja kehittämään henkisiä lahjojamme yleensä, olisi näyttelijöillä välttämättä paras muisti kaikkien ihmisten joukosta ja heidän pitäisi olla myös mitä parainta seuraa. Mutta saavatko ne pätkät, mitkä he ovat siten ahtaneet päähänsä, heidät muistamaan paremmin muita asioita ja kehittyvätkö heidän henkiset lahjansa yhtä rintaa sen vaivannäön kanssa, johon he ovat antautuneet oppiakseen ulkoa muiden ajatuksia, sen näyttäköön kokemus. Muisti on kuitenkin niin tarpeellinen kaikissa elämän vaiheissa ja tiloissa ja niin vähän voidaan suorittaa ilman sitä, ett'ei meidän suinkaan tarvitse pelätä sen tylstyvän ja käyvän hyödyttömäksi harjoituksen puutteessa, jos nyt harjoitus sitä vahvistaisi. Mutta minä pelkään pahoin, ett'ei tätä henkistä kykyä voida yleensä paljoakaan auttaa eikä parantaa meidän omilla harjoituksillamme tai yrityksillämme, ei ainakaan muka siinä tarkoituksessa latinakouluissa noudatetulla menettelytavalla. Ja jos Xerxes kykeni mainitsemaan jokaisen halvan sotilaan nimen armeijassaan, johon kuului ei sen vähempää kuin satatuhatta miestä, luulen minä myönnettävän, ett'ei hän ollut saavuttanut tätä ihmeellistä taitoaan opettelemalla lapsena ollessaan ulkoa läksynsä. Tätä tapaa harjoittaa ja kehittää muistia luetun vaivalloisilla, ilman kirjaa tapahtuvilla kertaamisilla käytetään luullakseni hyvin vähän hallitsijani kasvatuksessa, ja kuitenkin oltaisiin siinä suhteessa heihin nähden tietysti yhtä tarkkoja kuin halvimpiinkin koulupoikiin nähden, jos siitä olisi se etu, josta niin paljon puhutaan, koska hallitsijat tarvitsevat hyvää muistia yhtä paljon kuin kuka muu ihminen tahansa ja koska heille on tätä henkistä kykyä suotu tavallisesti yhtä suuri osa kuin muillekin, vaikk'ei sen kehittämisestä ole tuohon mainittuun tapaan koskaan huolta pidetty. Mihin mieli on erikoisemmin kiintynyt ja mitä se harrastaa, sen se myöskin muistaa paraiten ylempänä esitetystä syystä; ja jos siihen yhdistetään pysyvä suunnitelma ja järjestys, on minun uskoakseni kaikki tehty, mitä voidaan tehdä heikon muistin auttamiseksi; ja jos ken ryhtyy siinä suhteessa käymään jotakin muuta tietä, etenkin ahtamaan lapsen mieleen pitkät sarjat muiden ihmisten sanoja, joista ei oppilas välitä, hän on luullakseni piankin huomaava, että saavutettu voitto tuskin korvaa puolta sillä tavalla haaskatusta ajasta ja vaivannäöstä.

Minä en tällä suinkaan tarkoita, ett'ei lasten muistia olisi millään tavoin harjoitettava. Minä olen kyllä sitä mieltä, että heidän muistiaankin on askarrutettava, mutta ei opettelemalla konemaisesti kokonaisia sivuja kirjoista, jotka jätetään heti unhoon ja joista ei sen koommin enää välitetä, niin pian kun läksy on kerran lasketettu ja tehtävä suoritettu. Siitä eivät kostu ei muisti eikä järki. Ylempänä[147] olen jo maininnut, mitä heidän tulisi opetella ulkoa kirjailijain teoksista, ja kuu tuollaisia viisaita ja hyödyllisiä mietelauseita on kerran annettu heidän muistinsa säilytettäväksi, eivät he saisi unohtaa niitä milloinkaan enää, vaan olisi heidät usein pantava tekemään niistä tiliä; paitsi sitä hyötyä, mitä tuollaiset lauselmat voivat tuottaa heille heidän myöhemmällä ijällään oivallisina ohjeina ja huomautuksina, oppivat he siten myöskin usein miettimään ja ajattelemaan, mitä heidän oli muistettava, ja juuri tämä on ainoa keino kehittää muisti ripeäksi ja tehokkaaksi. Usein tapahtuvaan mietiskelyyn tottuminen estää heidän mieltänsä haihattelemasta sinne ja tänne ja palauttaa heidän ajatuksensa takaisin hyödyttömiltä ja tarkoituksettomilta retkeilyiltä, ja sentähden luulenkin olevan edullista antaa heille joka päivä jotakin muistettavaksi, mutta jotakin sellaista, joka itsessään ansaitsee muistamista ja jonka te ette soisi koskaan heidän mielestään haihtuvan, milloin tahansa te sitä kysyttekin tai he itse sitä tavoittelevat. Se pakottaa heidät kääntämään usein ajatuksensa sisäänpäin, mitä parempaa henkistä tottumusta te ette voi heille toivoa.

§ 177. Mutta kenen huostaan sitten lapsen opetus uskottaneenkin hänen elämänsä herkimpänä ja taipuisimpana aikana, se on ainakin varmaa, että siihen toimeen olisi valittava henkilö, jonka mielestä latina ja kielet ovat vähäpätöisin osa kasvatuksessa, henkilö, joka ymmärtää, kuinka paljon arvokkaampia ovat hyve ja sopusuhtainen sielu kuin minkäänlainen oppineisuus tai kielitaito ja joka sentähden katsoo tärkeimmäksi tehtäväkseen oppilaittensa luonteen muodostamisen ja sen ohjaamisen oikeaan suuntaan; kun tämä oikea suunta on kerran saavutettu, tuottaa se tarvittavaan aikaan kaiken muun, vaikka kaikki muu lyötäisiinkin laimin; mutta ellei sitä ole saavutettu ja vakiinnutettu niin, että se kykenee torjumaan kaikkia huonoja ja paheellisia taipumuksia, eivät kielet ja tiedot ja kaikki muut kasvatuksen edut auta kerrassaan mitään, tekeväthän vain ihmisen pahemmaksi ja vaarallisemmaksi. Ja millaista melua tosiaan pidettäneenkään latinan oppimisesta muka niin tärkeänä ja vaikeana tehtävänä, voi lapsen äiti[148] opettaa sitä hänelle itse, jos hän vain haluaa kuluttaa pari, kolme tuntia päivässä hänen kanssaan ja panna oppilaansa lukemaan evankelistoja latinaksi hänen kuultensa, sillä hänen tarvitsee vain ostaa latinankielinen Uusi Testamentti, ja kun joku on hänelle merkinnyt viimeisen edellisen tavun, silloin kun se on pitkä kahta tavua laajemmissa sanoissa, mikä riittää hänen ääntämisensä opastukseksi ja sanojen korostamiseksi, lukea joka päivä evankeliumeja ensin englanniksi, ja sitten saa hän erikoisesti yrittää olla niitä ymmärtämättä latinaksikin, jos vain voi. Ja kun hän ymmärtää latinankielisiä evankelistoja, voi hän samalla tavalla lukea Aisopoon taruja ja siirtyä edelleen Eutropiukseen, Justinukseen ja muihin sellaisiin kirjoihin. Minä en mainitse tätä ikäänkuin jonkunlaisena mielikuvana siitä, mitä minä luulisin mahdolliseksi, vaan tosiasiana, jonka minä tiedän tapahtuneen ja joka osoittaa voitavan helposti oppia latinankieltä tällä tavalla.