Hänen tulee lieventää sitä arkaa kunnioitusta, jonka hän on istuttanut heidän mieliinsä, sellaisilla herkeämättömillä hellyyden ja hyväntahtoisuuden osoituksilla, että kiintymys kannustaa heitä tekemään velvollisuutensa ja saa heidät pitämään ilonaan hänen määräystensä noudattamista. Se saa myös heidät mielihyvin lähestymään kasvattajaansa ja kuuntelemaan häntä kuin ystävää, joka rakastaa heitä ja joka näkee vaivaa heidän tähtensä, ja se pitää niinikään heidän ajatuksensa vapaina ja pakottomina heidän ollessaan hänen seurassaan: ainoa mielentila, missä henki kykenee ottamaan vastaan uusia tietoja ja sellaisia pysyviä ja voimakkaita vaikutelmia, joita ilman kaikki, mitä he ja heidän opettajansa yhdessä tekevät, on turhaa touhua ja tuottaa vain paljon vaivaa ja vähän oppia.

§ 168. Kun hän täten latinaisten ja englantilaisten rivien vuorottelun avulla on saanut kohtuulliset tiedot latinankielestä, voi hän siirtyä hiukan eteenpäin ja ryhtyä lukemaan jotakin muuta helppoa latinaista kirjaa, sellaista kuin esim. Justinuksen ja Eutropiuksen[138] teokset; ja jotta niiden lukeminen ja ymmärtäminen ei kävisi hänelle niin työlääksi ja vaikeaksi, annettakoon hänen, jos hän haluaa, käyttää apunaan englantilaisia käännöksiä. Tässä suhteessa älköön ketään peloittako vastaväite, että hän siten pääsee niistä selville vain konemaisen tankkaamisen avulla. Asiaa tarkemmin harkiten ei se seikka puhu lainkaan tällaista kielten oppimistapaa vastaan, vaan suorastaan sen puolesta. Sillä kieliähän käy oppiminen vain konemaisen harjoituksen avulla, ja ken ei puhu englantia tai latinaa täydelleen vaistomaisesti, niin että hänen ajatellessaan sanottavaansa hänen kielensä aivan itsestään, ilman sääntöjen tai kieliopin muistelemista, tapaa sille kielelle ominaiset lausetavat ja käänteet, hän ei puhu eikä hallitse sitä hyvin. Ja minä olisinkin hyvin mielissäni, jos joku mainitsisi minulle kielen, jota voitaisiin oppia ja puhua, kuten sitä tulisi puhua, kieliopin sääntöjen nojalla. Kielet eivät ole syntyneet sääntöjen avulla eivätkä keinotekoisesti, vaan sattumalta ja koko kansan yhteisestä käytännöstä. Ja ken tahtoo puhua niitä hyvin, hänellä ei ole muuta sääntöä kuin se, samoin kuin ei hän voi turvautua millinkään muuhun kuin muistiinsa ja tottumukseen, minkä hän on saavuttanut puhumalla niiltä opitun tavan mukaan, joiden tunnustetaan käyttävän hyvää kieltä; ja sehän, toisin sanoen, on juuri vaistomaista puhumista.

Tässä kysyttäneen: "Onko sitten kielioppi kokonaan tarpeeton, ja ovatko ne, jotka ovat nähneet niin paljon vaivaa säännöstäessään ja selvitellessään eri kieliä ja jotka ovat kirjoittaneet niin paljon nimisanojen ja teonsanojen taivutuksesta, aikamuotojen yhdenmukaisuudesta ja lauseopista, tehneet mitätöntä työtä ja haaskanneet oppiansa turhaan?" Minä en sano sitä; kieliopillakin on merkityksensä. Mutta sen minä sentään luulen voivani sanoa, että siitä pidetään melkoista suurempaa melua kuin oikeastaan kannattaisi ja että sillä kiusataan sellaisia, joille se ei lainkaan kuulu, nimittäin siinä ijässä olevia lapsia, missä heitä sillä tavallisesti vaivataan kielioppikouluissa[139].

Ei ole mitään sen ilmeisempää, kuin että tällä tavalla vaistomaisesti opitut kielet täyttävät riittävän hyvin tehtävänsä yleisissä elämän toimituksissa ja tavallisissa liikesuhteissa. Niin, jopa näyttävät useat ylhäiset kauniimman sukupuolen jäsenet ja ne heistä, jotka ovat viettäneet aikansa hienosti sivistyneessä seurassa, että tämä yksinkertainen ja luonnollinen keino kykenee ilman vähintäkään kieliopin tutkimista tai tietoa nostamaan heidät varsin korkealle asteelle kielenkäytön siroudessa ja kauneudessa; ja onpa olemassa naisia, jotka tietämättä vähääkään, mitä aikamuodot ja laatutavat, määräsanat ja sijasanat ovat, puhuvat yhtä puhtaasti ja virheettömästi (he pitäisivät sitä ehkä huonona kohteliaisuutena, jos sanoisin: kuin maalaiskoulumestari) kuin useimmat herrasmiehet, joita on kasvatettu latinakoulujen yleisten menettelytapojen mukaan. Kielioppi voidaan siis, kuten näemme, jättää erinäisissä tapauksissa kokonaan syrjään. Kysymys on silloin: kenelle sitä on opetettava ja milloin? Tähän vastaan minä:

1. Useimmat ihmiset opettelevat kieliä yleistä kanssakäymistä ja jokapäiväisessä elämässä tarpeellisten ajatusten ilmaisemista varten, seuraamatta mitään muita päämääriä niiden käyttämisessä. Ja tätä tarkoitusta vastaa tuo alkuperäinen tapa oppia kieliä pelkän keskustelun avulla ei ainoastaan kyllin hyvin, vaan on sille myöskin annettava etusija nopeimpana, sopivimpana ja luonnollisimpana tapana. Sentähden voidaankin vastata, ett'ei kielioppi ole tarpeen tähän kielenkäyttöön. Tämä on pakko myöntää kaikkien lukijaini, jotka ymmärtävät, mitä minä tässä sanon, ja jotka toisten kanssa keskustellessaan ymmärtävät heitä, vaikk'ei heille ole milloinkaan opetettu englannin kielioppia. Otaksuakseni on näin laita verrattomasti enimpäin englantilaisten, joista minä en ole vielä kuullut kenenkään opetelleen äidinkieltään sääntöjen avulla.

2. Sitten on toisia ihmisiä, jotka suorittavat suurimman osan toimiansa tässä maailmassa kielellään ja kynällään, ja heidän on soveliasta, ellei suorastaan välttämätöntä, puhua puhtaasti ja virheettömästi, painaakseen ajatuksensa sitä helpommin ja sitä vaikuttavammin muiden ihmisten mieleen. Tästä syystä ei millaista puhetapaa tahansa, kunhan se vain ilmaisee ajatuksen ymmärrettävästi, katsotakaan sivistyneelle miehelle riittäväksi. Hänen tulee siis myöskin tutkia kielioppia muiden hyvää kielenkäyttöä edistävien apukeinojen joukossa, mutta ehdottomasti oman kielensä kielioppia, sen kielen, jota hän itse käyttää, niin että hän ymmärtäisi perinpohjaisesti tämän maansa kielen ja puhuisi sitä puhtaasti, loukkaamatta niiden korvia, joiden kanssa hän keskustelee, virheellisillä lausetavoilla ja luvattomilla säännöttömyyksillä. Ja tähän tarkoitukseen on kielioppi tarpeellinen, mutta vain hänen äidinkielensä kielioppi ja vain niille, jotka haluavat nähdä vaivaa puhetapansa viljelemisessä ja kirjallisen esityksensä kehittämisessä. Eikö kaikkien säätyläisten tulisi tehdä tätä, sen jätän minä jokaisen itsensä harkittavaksi, kun kerran puhtaan kielenkäytön ja kieliopillisen virheettömyyden puutetta katsotaan sangen sopimattomaksi siinä asemassa olevalle henkilölle, ja kun kerran jokaista, joka havaitaan sellaisiin kompastuksiin vikapääksi, tavallisesti moititaan siitä, että hän on saanut huonomman kasvatuksen ja viettänyt aikansa huonommassa seurassa kuin oikeastaan hänen arvolleen kuuluisi. Jos asian laita on näin (ja minä uskon sen niin olevan), on kerrassaan kummallista, miksi säätyläisnuorukaisia pakotetaan ajamaan päähänsä vieraiden ja kuolleiden kielten kielioppeja, vaikk'ei heille milloinkaan hiiskuta sanaakaan heidän oman kielensä kieliopista: he eivät edes tiedä, että mitään sellaista on olemassakaan ja vielä vähemmän katsotaan heidän asiakseen saada siinä opetusta. Eikä heidän oman kielensä milloinkaan ilmoiteta ansaitsevan heidän huolenpitoansa ja viljelystänsä, vaikka he tarvitsevat sitä joka päivä ja vaikka heitä heidän myöhemmän elämänsä aikana usein arvostellaan sen taidokkaan tai kömpelön tavan mukaan, millä he sitä käyttäen ajatuksensa ilmaisevat. Sitävastoin ovat ne kielet, joiden kieliopista heille on tehty niin suuret puuhat, sellaisia, ett'eivät he mahdollisesti joudu niitä tuskin koskaan puhumaan tai kirjoittamaan; ja jos se sattumalta tapahtuisikin, olisi heillä täysi syy saada anteeksi ne erehdykset ja virheet, joita he silloin tekisivät. Eikö kiinalainen, joka kuulisi moisesta kasvatustavasta puhuttavan, olisi taipuvainen luulemaan, että kaikista meidän säätyläisnuorukaisistamme aijotaan tehdä vieraiden maiden kuolleiden kielten opettajia ja professoreita eikä suinkaan käytännön miehiä heidän omaan maahansa?

3. Sitten on olemassa kolmas laji ihmisiä, jotka erikoisesti harrastavat kahta tai kolmea vierasta, kuollutta ja (kuten niitä meillä nimitetään) oppinutta kieltä, tekevät niistä tutkimustensa päämäärän ja ylpeilevät taidostaan niissä. Niiden, jotka ryhtyvät jonkun kielen opiskeluun tässä tarkoituksessa ja haluavat saavuttaa siinä tieteellisen tarkkuuden, täytyy epäilemättä tutkia sen kielioppiakin erikoisen huolellisesti. Minä en tahtoisi, että minua tässä kohdassa ymmärrettäisiin väärin ja että minun luultaisiin haluavan halventaa kreikkaa ja latinaa. Minä myönnän niiden olevan erinomaisen hyödyllisiä ja arvokkaita kieliä, eikä minun nähdäkseni kukaan voi vaatia itselleen sijaa sivistyneiden joukossa tässä osassa maailmaa, jos ne ovat hänelle vieraita. Mutta sen tiedon, minkä säätyläinen hyödykseen tavallisesti saa roomalaisista ja kreikkalaisista kirjailijoista, voi hän uskoakseni hankkia tutkimatta niiden kielten kielioppia, koska hän voi pelkällä lukemisella oppia ymmärtämään niitä niin paljon, kuin hän tarvitsee. Mikäli hänen olisi syytä joskus myöhemmin katsahtaa näiden kielten, toisen tai toisen, kielioppiin ja tieteellisiin pikkuseikkoihin hieman syvemmältä, sen kykenee hän itse ratkaisemaan aikoessaan käydä käsiksi sellaisiin tutkimuksiin, jotka sitä vaativat. Tämä vie minut kysymyksemme toiseen kohtaan, nimittäin:

Milloin on kielioppia opetettava?

Aikaisemmin sovittujen periaatteiden mukaan on vastaus siihen selvä, nimittäin, että mikäli kielioppia on yleensä lainkaan opetettava, on sitä opetettava sellaiselle henkilölle, joka osaa jo puhua kieltä: kuinka voidaan hänelle muutoin opettaa sen kielioppia? Ainakin tukee tätä väitettä ilmeisesti vanhan ajan viisaiden ja oppineiden kansojen käytäntö. He lukivat oman kielensä, mutta eivät vieraan kielen viljelemisen kasvatuksen velvollisuuksiin. Kreikkalaiset nimittivät kaikkia muita kansoja raakalaisiksi ja halveksivat heidän kieltänsä. Ja vaikka kreikkalainen sivistys pääsi arvoon roomalaisten keskuudessa tasavallan loppuaikoina, oli roomalaisen nuorison siitä huolimatta opiskeltava roomankieltä: omaa kieltänsähän heidän oli käyttäminenkin, ja sentähden tuli heidän myös saada oppia ja harjoitusta omassa kielessään.

Mutta määrätäksemme tarkemmin sopivan ajan kieliopin opettamiselle, en minä ymmärrä, kuinka siitä voitaisiin järkeen nojautuen tehdä muuta kuin johdatus puhetaitoon: kun katsotaan ajan tulleen opettaa jotakuta huolehtimaan kielensä hiomisesta ja paremmasta puhetavasta kuin sivistymättömien, silloin on myöskin aika teroittaa hänelle kieliopin sääntöjä, eikä ennen. Sillä kun kieliopin tehtävänä ei ole opettaa ihmisiä puhumaan, vaan puhumaan virheettömästi ja kunkin kielen tarkkojen sääntöjen mukaan, mikä kuuluu osaltaan hienoihin tapoihin, tarvitsee sellainen henkilö hyvin vähän edellistä, jolle nämä jälkimmäisetkään eivät ole välttämättömiä: missä kaunopuheisuutta ei kaivata, siinä voidaan myös tulla toimeen ilman kielioppia. Minä en ymmärrä, miksi kukaan tuhlaisi aikaansa ja vaivaisi päätänsä syventymällä latinan kielioppiin, ellei hän aijo tiedemieheksi tai pidä latinaisia puheita ja kirjoita julkisia asiakirjoja[140] sillä kielellä. Milloin joku huomaa olevansa pakotettu tai halukas tutkimaan perinpohjaisemmin jotakin vierasta kieltä ja hankkimaan siinä itselleen erikoisen tarkat tiedot, on hänellä silloinkin vielä aikaa saada siitä kieliopillinen yleiskatsaus. Jos hänen tarkoituksenaan on vain sillä kielellä kirjoitettujen kirjojen ymmärtäminen, pyrkimättä tieteelliseen pätevyyteen itse kielessä, vie lukeminenkin yksinään, kuten olen sanonut, tähän päämäärään, hänen tarvitsemattaan sälyttää mieleensä kieliopin monilukuisia ja monimutkaisia sääntöjä.