§ 184. Niinkuin ei mikään ole sen opettavampaa, ei myös mikään ole sen hauskempaa kuin historia. Sen ensimmäinen ominaisuus suosittelee sitä täysikasvuisten tutkittavaksi, toinen taas tekee sen minun mielestäni erinomaisen sopivaksi nuorelle pojalle, jonka käteen on annettava joku latinankielinen historia niin pian kuin hän on saanut opetusta ajantiedossa ja tutustunut tässä maanosassa käytettyihin eri ajanjaksoihin ja osaa määrätä ne julianisen laskutavan mukaan. Valintaa tulee esitystavan helppouden ohjata, sillä mistä hän alkaneekin, ajantieto on estävä häntä sekaantumasta; ja kun luettavan hauskuus kehoittaa häntä käymään yhä eteenpäin, oppii hän myöskin kielen ikäänkuin huomaamattaan ja ilman sitä kauheaa kidutusta ja vaivannäköä, jota lapset saavat kärsiä silloin, kun heidät pakotetaan tutkimaan heidän käsityskyvylleen mahdottomia kirjoja, sellaisia kuin roomalaisia puhujia ja runoilijoita, vain siinä tarkoituksessa, että he oppisivat roomankieltä. Kun hän on lukemalla päässyt selville helpommista, kuten esim. Justinuksesta, Eutropiuksesta, Quintus Curtiuksesta[155] y.m., ei seuraava vaikeusaste tuota hänelle enää suurtakaan tuskaa, ja niin voi hän askelittain etenemällä yksinkertaisimmista ja helpoimmista historioitsijoista lähtien vihdoin ryhtyä lukemaan vaikeimpia ja ylevämpiä latinaisia kirjailijoita, sellaisia kuin Tulliusta, Virgiliusta ja Horatiusta.

§ 185. Kun tietoa hyveestä on teroitettu hänelle jo aivan alusta alkaen kaikissa tilaisuuksissa, jotka ovat olleet hänen käsityskykynsä mukaisia, ja turvauduttu siinä enemmän käytännölliseen elämään kuin sääntöihin, ja kun hänet on totutettu pitämään hyvän maineen tavoittelua parempana kuin mielitekojensa tyydyttämistä, en tiedä, onko hänen lainkaan tarvis lukea muita esityksiä siveysopista kuin mitä hän löytää Raamatusta, tai pitääkö hänen käteensä antaa mitään siveysopillista järjestelmää, ennenkuin hän kykenee lukemaan Tulliuksen Offices -teosta,[156] ei samaan tapaan kuin koulupoika opettelisi latinaa, vaan etsiäkseen sieltä elämänsä ohjaukseksi tietoa hyveen perusteista ja käskyistä.

§ 186. Kun hän on täydellisesti sulattanut Tulliuksen Offices -teoksen ja lukenut lisäksi Puffendorfin De Officio Hominis et Civis, lienee sopiva aika johtaa hänet tutkimaan Grotiuksen De Jure Belli et Pacis, tai, mikä on ehkä parempi näistä kahdesta, Puffendorfin De Jure Naturali et Gentium,[157] jonka avulla hän saa tietoa ihmisten luonnollisista oikeuksista, yhteiskunnan synnystä ja perustuksista ja siitä johtuvista velvollisuuksista. Tämä kansalaisoikeuden ja historian yleinen osa on tiedonala, johon ei säätyläisen tulisi vain sivumennen tutustua, vaan jota hänen pitäisi lakkaamatta harrastaa ja jota hän ei saisi milloinkaan hyljätä. Siveän ja hyväntapaisen nuorukaisen, joka on oivallisesti perehtynyt kansalaisoikeuden yleiseen osaan (mihin eivät suinkaan kuulu yksityiset riita-asiat eivätkä niiden koukut ja mutkat, vaan missä käsitellään järjen vaatimuksiin nojaten sivistyneiden kansojen suhteita ja asioita yleensä), joka sen lisäksi ymmärtää hyvin latinaa ja osaa kirjoittaa kaunista käsialaa, voi lähettää ulos maailmaan siinä varmassa vakaumuksessa, että hän on kaikkialta saava tointa ja arvonantoa.

§ 187. Olisikin outoa otaksua, ett'ei englantilainen sivistynyt mies tietäisi mitään maansa laeista. Tämä onkin hänelle, missä asemassa hän sitten lieneekin, niin tärkeätä, ett'en minä tiedä rauhantuomarista valtioministeriin saakka ainoatakaan paikkaa, jonka hän voisi täyttää ilman sitä. Minä en nyt puhu lain vääntelystä ja turhanaikaisesta kiistelemisestä ja viekastelusta: sivistyneen miehen, jonka velvollisuutena on etsiä oikean ja väärän todellisia mittoja eikä suinkaan temppuja, joiden avulla hän voisi päästä tekemästä edellistä ja pelastaa nahkansa tehdessään jälkimmäistä, tulisi olla yhtä kaukana sellaisesta lainopista, kuin hänen asianaan on uutterasti harrastaa kaikkea sellaista, missä hän voi olla isänmaalleen hyödyksi. Ja tässä tarkoituksessa on minun uskoakseni säätyläisen parasta tutkia lakiamme, josta hän ei aijo tehdä varsinaista kutsumustaan, hankkimalla itselleen yleissilmäyksen englantilaiseen valtio- ja hallitusmuotoomme vanhoista yleisen oikeuden kirjoista ja muutamien uudempain tutkijain teoksista, jotka ovat niiden mukaan esittäneet tätä hallitusmuotoa. Ja kun hän on saanut siitä oikean käsityksen, lukekoon hän sitten historiaamme ja liittäköön siihen kunkin kuninkaan aikana julkaistut lait. Siten pääseehän paremmin ymmärtämään asetustemme hengen, samalla kun hän näkee sen todellisen pohjan, jolle ne aikoinaan rakennettiin, ja osaa ratkaista, mitä arvoa niille on annettava.

§ 188. Kun puheoppi ja ajatusoppi ovat tietämisen haaroja, jotka yleisessä kasvatusjärjestelmässä tavallisesti seuraavat heti kieliopin jälkeen, kummasteltaneen ehkä, että minä olen niistä niin vähän puhunut. Syynä siihen on se pieni hyöty, mitä nuori väki niistä saa, sillä minä olen harvoin tai en koskaan huomannut kenenkään saavuttavan järkevän ajattelun ja kauniin puhumisen taitoa tutkimalla sääntöjä, joiden väitetään sitä opettavan, ja sentähden toivoisinkin säätyläisnuorukaisen hankkivan niihin yleiskatsauksen kaikkein lyhyimmistä esityksistä, mitä on suinkin löydettävissä, pysähtymättä pitemmäksi ajaksi miettimään ja tutkimaan näitä muodollisuuksia. Oikea ajattelu perustuu johonkin muuhun kuin käsiteluokkiin ja mainesarjoihin[158], eikä se ole itsessään suinkaan mitään puhumista in modo et figura. Mutta minun nykyiseen tehtävääni ei kuulu tämän seikan laveampi pohtiminen. Palataksemme siis käsillä olevaan asiaan on teidän parasta antaa poikanne lukea Chillingworthia,[159] jos tahdotte opettaa häntä ajattelemaan oikein; ja jos taas tahdotte opettaa häntä puhumaan hyvin, niin tutustuttakaa häntä tarkoin Tulliukseen, jotta hän saisi oikean käsityksen kaunopuheliaisuudesta; ja kehittääksenne hänen esitystapaansa kielemme puhtauden suhteen pankaa hänet lukemaan hyvin kirjoitettuja englantilaisia kirjoja.

§ 189. Jos oikean ajattelun tarkoituksena ja päämääränä on muodostaa oikea käsitys ja oikea arvostelu kaikesta olevaisesta, osata eroittaa toisistaan totuus ja valhe, oikea ja väärä, ja toimia sen mukaan, niin älkää millään ehdolla kasvattako poikaanne väittelytaidon temppuihin ja turhiin muodollisuuksiin, älkääkä antako hänen harjoittaa niitä itse tai ihailla niiden kehittymistä muissa, ellette tahdo hänestä kyvykkään miehen sijasta koituvan mitätöntä saivartelijaa, itsepäistä kiistelijää ja muiden vastustamisesta ylpeilevää houkkoa, tai, mikä on pahempi, ihmistä, joka panee kaikki kysymyksenalaiseksi ja jonka mielestä ei väiteltäessä ole suinkaan totuutta tavoiteltava, vaan voittoa. Ei voi olla mitään niin epärehellistä, niin alentavaa sivistyneelle ihmiselle tai kenelle tahansa, joka pyytää käydä järjellisestä olennosta, kuin kiihko olla taipumatta selviin järkisyihin ja eittämättömien todisteiden vakuutukseen. Onko mitään, joka räikeämmin sotisi kaikkea kohteliasta seuratapaa ja kaiken mielipiteiden vaihdon tarkoitusta vastaan, kuin jokaisen vastauksen hylkääminen, vaikka se olisi kuinka pätevä ja tyydyttävä, ja väittelyn jatkaminen niin kauvan kuin kaksimieliset sanat suinkin voivat tarjota jonkun terminus mediuksen[160] asian vääntämiseksi yhdelle taholle tai jonkun eroitusperusteen sen kampeamiseksi toiselle haaralle, huolimatta vähääkään siitä, kuuluuko se asiaan vaiko ei, onko siinä järkeä vaiko ei, sopiiko se puhujan aikaisempiin sanoihin vaiko ei. Sillä siinähän juuri onkin, lyhyesti sanoen, kaavamaisten väittelyjen menettelytapa ja korkein taito, ett'ei vastaväittäjä milloinkaan hyväksy mitään vastausta, eikä puolustaja milloinkaan myönnä mitään todistusta oikeaksi. Sitä ei sovi kumpaisenkaan tehdä, käyköön sitten totuuden tai tieteen miten tahansa, ellei hän tahdo saada kurjan höyhennetyn raukan nimeä ja musertua sellaisen häpeän alle, ett'ei hän kyennytkään puolustamaan sitä, mitä oli kerran väittänyt, mikä juuri on tuon kaiken kiistelyn suuri päämäärä ja kunnia. Totuutta on etsittävä ja tuettava kaiken olevaisen kypsyneellä ja oikealla tarkastelulla, eikä suinkaan kaikenlaisilla keinotekoisilla kaavoilla ja todistelutempuilla, sillä ne eivät johda ihmisiä niin paljon totuuden löytämiseen kuin kavalaan ja vilpilliseen hämäräin sanojen käyttämiseen, mikä taas on hedelmättömin ja vastenmielisin keskustelutapa, kaikkein vähimmin sopiva säätyläiselle tai henkilölle, joka rakastaa totuutta ennen kaikkea tässä maailmassa.

Säätyläisellä voi tuskin olla suurempaa puutetta kuin se, ett'ei hän osaa hyvin ilmaista ajatuksiaan joko kirjoituksessa tai puheessa. Mutta sittenkin luulen minä voivani kysyä lukijaltani, eikö hän tunne hyvin useita miehiä, jotka elävät perintötiluksillaan ja joiden tulisi siis aatelismiehen nimen ohella omistaa myöskin siihen liittyvät ominaisuudet, mutta jotka eivät edes osaa kertoa pienintäkään juttua niinkuin pitäisi ja jotka vielä vähemmin kykenevät puhumaan selvästi ja vakuuttavasti jostakin asiasta? Tätä en minä kuitenkaan lue niin paljon heidän omaksi viakseen, kuin heidän kasvatuksensa viaksi, sillä minun täytyy puolueettomasti tuomiten tehdä maalaisilleni se oikeus, että missä he vain osoittavat harrastusta, en huomaa kenenkään heidän naapureistaan heitä voittavan. Heille on opetettu puhetaitoa, mutta heille ei ole vielä koskaan opetettu, miten heidän olisi suullisesti tai kirjallisesti ilmaistava kauniisti ajatuksensa sillä kielellä, jota heidän on pakko joka päivä käyttää, ikäänkuin muodostaisivat niiden mestarien puheita koristaneiden lausekuvioiden nimet, jotka ymmärsivät puhumisen taitoa, kaunopuheliaisuuden koko salaisuuden ja kyvyn. Tämäkin, kuten kaikki muutkin käytännöstä riippuvat seikat, on opittava, ei suinkaan muutamien harvojen tai lukuisien sääntöjen, vaan uutteruuden ja hyvien sääntöjen tai paremmin sanoen hyvien esikuvien mukaan tapahtuvan harjoituksen avulla, kunnes tottumus on vakiintunut ja tehtävän kunnollinen suorittaminen käynyt helpoksi.

Tämän mukaisesti olisi ehkä paikallaan panna lapset heti, kun he siihen kykenevät, kertomaan usein jostakin asiasta, minkä he tuntevat, ja korjata ensin huomattavin virhe, jonka he juttuaan sommitellessaan tekevät. Kun tämä virhe on saatu poistetuksi, on heille näytettävä seuraava ja jatkettava tätä menettelyä siksi, kunnes ne kaikki, ainakin suurimmat, ovat yksi toisensa jälkeen parannetut. Kun he ovat näin oppineet esittämään kertomuksia moitteettomasti, silloin on aika panna heidät myös niitä kirjoittamaan. Aisopoon tarut, ainoa kirja, tai melkein ainoa, mikä minun nähdäkseni sopii lapsille, tarjonnee heille aineksia tällaisiin englanninkielisiin kirjoitusharjoituksiin, samoin kuin lukemiseen ja kääntämiseen, jotta he pääsisivät lisäksi selville latinan alkeista. Kun he eivät enää tee kieliopillisia virheitä ja kun he osaavat liittää yhtenäiseksi ja yhtäjaksoiseksi esitykseksi kertomuksen eri osat ilman noita niin tavallisia äkillisiä, kömpelöitä ja yhä toistuvia siirtymäkohtia, voidaan, jos heitä halutaan kehittää edelleen tässä suhteessa (ja sehän on ensimmäinen askel hyvää puhetaitoa kohti eikä kysy lainkaan keksimiskykyä), turvautua Tulliukseen ja panemalla käytäntöön ne säännöt, jotka tämä kaunopuheliaisuuden mestari antaa ensimmäisessä kirjassaan De Inventione, pykälässä 20[161], opettaa heitä huomaamaan, mihin moitteettoman kertomistavan taito ja viehätys perustuvat aina sen eri aiheiden ja tarkoitusten mukaan. Jokaista sääntöä varten on etsittävä valaisevia esimerkkejä ja siten näytettävä heille, miten muut ovat niitä käytäntöön sovittaneet. Vanhat klassilliset kirjailijat tarjoavat yllin kyllin tällaisia esimerkkejä, joita ei heidän olisi ainoastaan käännettävä, vaan olisi ne asetettava heille esikuviksi heidän jokapäiväistä jäljittelyään varten.

Kun he osaavat kirjoittaa englantia riittävän yhtenäisesti, puhtaasti ja säännöllisesti ja kun he ovat saavuttaneet joltisenkin varmuuden välttävässä kertomistaidossa, voidaan heitä ohjata edelleen sepittämään kirjeitä; tässä suhteessa ei heiltä olisi kuitenkaan vaadittava mitään sukkelia tai ylenmäärin kohteliaita käänteitä, vaan on heitä opetettava ilmaisemaan omia yksinkertaisia, luonnollisia ajatuksiaan ilman hajanaisuutta, sekavuutta tai karkeutta. Ja kun he ovat tässä suhteessa päässeet kyllin pitkälle, voidaan heitä heidän mielikuvituksensa herättämiseksi tutustuttaa Voitureen,[162] jotta he näkisivät, miten he voivat huvittaa etäisiä ystäviään kohteliailla, leikillisillä, pilailevilla ja vaihtelevilla kirjeillä, samoin kuin heille voidaan esittää Tulliuksen Kirjeitä parhaina asioimis- tai yksityiskirjeiden malleina. Kirjeitten kirjoittamisella on niin merkittävä sija kaikissa inhimillisen elämän tiloissa, ett'ei kukaan säätyläinen pääse näyttämästä kykyänsä sentapaisessa kirjailussa. Joka päivä sattuvat seikat pakottavat hänet tällä tavoin kynäänsä käyttämään, ja niiden seurauksien lisäksi, joita hänen asioihinsa nähden sen hyvästä tai huonosta hoitelemisesta useinkin johtuu, asettaa se hänet aina alttiiksi ankarammalle, hänen sivistykseensä, älyynsä ja kykyihinsä kohdistuvalle arvostelulle kuin suullinen esitys, jonka hetkelliset virheet välttävät helpommin huomion ja moitteen, koska ne enimmäkseen haihtuvat äänen mukana, joka ne toi ilmoille, ja koska niitä ei voida siis niin tyystin tarkastella.

Jos kasvatustapoja olisi ohjattu oikeaan suuntaan, ei olisi pälkähtänyt kenenkään päähän, että tätä niin tärkeätä puolta olisi voitu lyödä laimin, sillä välin kun kerrassaan hyödytöntä latinaisten esitelmien ja runojen kyhäilemistä tyrkytettiin niin innokkaasti kaikkialla lasten keksimiskyvyn kiusaamiseksi yli sen voimien ja heidän mielihyvin tapahtuvain kieliopintojensa edistymisen pysäyttämiseksi luonnottomilla vaikeuksilla. Mutta yleinen tapa on niin määrännyt, ja kuka uskaltaa olla tottelematta? Ja eikö olisikin sangen järjetöntä vaatia oppinutta maalaiskoulumestaria, jolla on kaikki Farnabyn Puhetaidon[163] sanakuviot ja lausekaavat sormiensa nenässä, opettamaan kasvattiaan ilmaisemaan ajatuksensa kauniilla englanninkielellä, koska sille näyttää kuuluvan niin pieni sija hänen tehtävissään ja ajatuksissaan, että pojan äiti, jota hän epäilemättä halveksii sivistymättömänä, kun ei tämä ole lukenut ainoatakaan ajatusopin eikä puheopin järjestelmää, kykenee hänet siinä suhteessa voittamaan?