Sentähden katsoi Locke parhaaksi selittää myöhemmin ajatustansa yksityiskohtaisemmin.
[93] Horatius (Sat. I, 1, säe 75): Kaikki, mitä ei ihmisluonto voi itseltään kieltää, joutumatta kärsimään.
[94] Tätä Locken ohjetta vastustaa Rousseau (Émile, II) sekä siveellisistä että käytännöllisistä syistä mitä jyrkimmin, koska hänen nähdäkseen lapsi antaa vain sellaista, mihin hän ei pane mitään arvoa, tai sellaista, minkä hän tietää varmasti saavansa takaisin. Siten synnytettäisiin lapsissa vain koronkiskurin anteliaisuutta.
[95] Locke muistelee tässä kohdassa varmaankin Montaignen (Essais, I, 22) varoituksia samasta asiasta: neulat on siinä asetettu kultarahojen vastakohdaksi ja kärjistetty koko esitys seuraavaan kysymykseen: "Miks'ei hän pettäisi kultarahoja käsitellessään, koska hän pettää neuloja käsitellessään?"
[96] On varsin lähellä otaksua, että Rousseau (Émile, 11) sai tästä Locken lauseesta ajatuksen puutarhuri Robertin tuomiseen näyttämölle, opettamaan Émilelle omistusoikeuden ensimmäisiä alkeita.
[97] The suffering of our Spirits: vrt. edellä muist. 45.
[98] Rousseau (Émile, I kirjan lopussa ja II kirjan alussa) puhuu lasten rohkeuden kasvattamisesta ja heidän totuttamisestaan kestämään kipua, olemaan itkemättä ja näkemään rumia, inhoittavia eläimiä hyvin samaan tapaan kuin Locke tässä ja ylempänä.
[99] § 113, alussa.
[100] Locken englantilaiset selittäjät (esim. R.H. Quick) pitävät tätä Locken väitettä vääränä ja todistavat parlamentinpäätöksiin nojaten, ett'ei tästä asiasta ole koskaan, ei edes Locken aikoihin, ollut olemassa mitään varsinaista lakimääräystä: käytännöllisenä tapana on se ehkä siitä huolimatta saattanut säilyä kautta aikojen. Ja oikeastaan puhuukin Locke vain tällaisesta vanhasta lainkäyttöön kuuluvasta tavasta eli pitämyksestä ( our Practice ), eikä mistään varsinaisesta lakimääräyksestä.
Puhuessaan lihansyönnin raaistuttavasta vaikutuksesta ihmisiin, mainitsee Rousseau (Émile, II) puolestaan, ett'eivät teurastajat eivätkä kirurgit kelpaa todistajiksi Englannissa, jonka lihanahmijain asukasten raakuus on hänen mielestään tunnettu. Alamuistutuksessa ilmoittaa hän kuitenkin teoksensa englantilaisten kääntäjäin korjanneen tämän erehdyksen ja esittää nyt asian siten, että sekä teurastajat että kirurgit kelpaavat kyllä todistajiksi, mutta että edellisiä ei hyväksytä valamiehistöön — josta Locken tekstissä on juuri kysymys — eikä rikostuomareiksi; kirurgit taas näihin toimiin hyväksytään.