Suomentaja.
EDWARD CLARKELLE, CHIPLEYN HERRALLE[1]
Jalo herra!
Nämä Mietteet kasvatuksesta, jotka nyt lähtevät maailmalle, kuuluvat hyvällä syyllä Teille, koska ne ovat kirjoitetut useampia vuosia sitten Teitä varten ja koska ne eivät sisällä mitään muuta kuin mitä Te jo tunnette Teille lähettämistäni kirjeistä. Minä olen tehnyt niihin niin vähän muutoksia, lukuunottamatta Teille eri aikoina ja eri tilaisuuksissa osoittamieni mietteiden järjestystä, että lukija on sanonnan tuttavallisuudesta ja sävystä helposti havaitseva niiden pikemminkin olevan kahden ystävän yksityistä haastelua kuin julkisuuteen aijottua esitystä.
Ystävien hartaat pyynnöt saavat tavallisesti olla puolustuksena julkaisuille, joita niiden kirjoittajat pelkäävät tunnustaa aivan heidän omasta ehdostaan syntyneiksi. Mutta Tehän tiedätte, ja minä voin sen rehellisesti sanoa, että ell'eivät muutamat henkilöt, jotka olivat kuulleet puhuttavan näistä minun kirjoitelmistani, olisi ensin halunneet lukea niitä ja sitten nähdä niitä painettuina, ne yhä edelleenkin olisivat jääneet virumaan siihen huomaamattomuuden kätköön, johon ne alkuaan olivat tarkoitetutkin [2]. Mutta kun nämä miehet, joiden arvostelukyvyn minä suuresti luotan, sanoivat minulle olevansa vakuutettuja siitä, että tämä minun vaatimaton kyhäelmäni saattaisi olla joksikin hyödyksi, jos se joutuisi laajempien piirien käsiin, koskettivat he kohtaa, jolla on aina oleva erikoinen vaikutus minun päätöksiini: minä näet ajattelen jokaisen ihmisen ehdottomaksi velvollisuudeksi tehdä isänmaalleen kaikkea sitä palvelusta, mihin hän suinkin kykenee; enkä minä ymmärrä, mitä eroitusta olisi sellaisen henkilön ja hänen karjansa välillä, joka eläisi ilman tätä ajatusta. Tämä kysymys on niin tärkeä, ja oikea kasvatustapa tuottaa niin yleistä hyötyä, että minä en olisi lainkaan tarvinnut toisten pyyntöjä enkä kehoituksia, jos olisin havainnut kykyjeni vastaavan toivomuksiani. Mutta miten tämän asian liekään, näiden kirjoitelmien vähäinen arvo ja minun oikeutettu epäilyni niiden suhteen eivät kuitenkaan estä minua, hävetessäni tehdä niin vähän, lahjoittamasta ropoani minäkin, kun kerran ei minulta enempää vaadita kuin niiden toimittamista julkisuuteen. Ja jos sattuisi olemaan muitakin samanarvoisia ja samoja mielipiteitä kannattavia henkilöitä kuin nekin, jotka pitivät niistä niin paljon, että katsoivat ne painattamisen arvoisiksi, niin saan ehkä imarrella itseäni sillä, ett'ei niiden lukeminen tule olemaan kaikille turhaa työtä.
Minulta ovat viime aikoina kysyneet neuvoa niin monet[3], jotka tunnustavat olevansa epätietoisia tavasta, miten kasvattaa lapsiansa, ja nuorison varhainen turmelus on nyt tullut niin yleiseksi valituksen aiheeksi, ett'ei voitane pitää kovin julkeana henkilöä, joka saattaa tämän kysymyksen käsittelyn päiväjärjestykseen ja esittelee siitä mielipiteitään, vaikkapa vain herättääkseen muita tai tarjotakseen aihetta oikaisuihin: sillä erehdyksiä tulisi kasvatuksessa sietää vähemmän kuin muualla. Niinkuin ensimmäisen keitännän [4] virheet, joita ei enää voida parantaa toisella eikä kolmannella yrityksellä, kuljettavat nämäkin erehdykset lähtemättömän tahransa läpi kaikkien elämän tilojen ja vaiheiden.
Minä ylpeilen kaikesta siitä, mitä olen tässä esittänyt, niin vähän, ett'en minä olisi lainkaan pahoillani, jo pitäessäni Teidänkin etuanne silmällä, vaikka joku sellaiseen toimeen kykenevämpi ja soveliaampi henkilö ryhtyisi täydellisessä, meidän englantilaisen sivistyneen säätymme tarpeita vastaavaa kasvatusta käsittelevässä tutkimuksessa oikomaan virheitä, joita minä olen tässä kyhäyksessäni tehnyt, koska minusta olisi paljoa toivottavampaa, että nuoret säätyläismiehemme opastettaisiin parhaalle kasvatuksen ja opetuksen tielle (mitä jokaisen tulisi hartaasti haluta), kuin että minun mielipiteeni siitä hyväksyttäisiin. Te suvainnette kuitenkin sillä välin todistaa, että tässä esitetty kasvatustapa on tuottanut aivan harvinaisia tuloksia, sovitettuna erään aatelismiehen poikaan, jolle se ei alkuaan ollut tarkoitettu[5]. En tahdo sanoa, ett'eivät lapsen hyvät taipumukset olisi osaltaan suuresti avustaneet näiden tulosten saavuttamista, mutta minä luulen sekä Teidän että hänen vanhempainsa olevan vakuutettuja siitä, ett'ei vastakkainen menetelmä, joka olisi noudattanut nykyään yleistä lasten kasvattamistapaa, olisi ainakaan parantanut näitä taipumuksia eikä saanut häntä rakastamaan kirjaansa, olemaan huvitettu oppimisesta ja haluamaan hänen tavallaan enemmän tietoja kuin mitä hänen läheisensä katsovat hänelle kulloinkin soveliaaksi jakaa.
Mutta minun tehtäväni ei ole suositella tätä tutkimusta Teille, jonka mielipiteen siitä minä jo tunnen, eikä maailmalle, nojaamalla Teidän arvosteluunne ja suojelukseenne. Lastensa oikea kasvattaminen kuuluu niin suuressa määrin vanhempain velvollisuuteen ja huolenpitoon, ja kansakunnan menestys ja hyvinvointi riippuu siitä niin läheisesti, että minä toivoisin jokaisen laskevan tämän kysymyksen vakavasti sydämelleen ja ojentavan auttavan kätensä, ensin tarkoin harkittuaan ja punnittuaan, mitä mielikuvitus, tapa tai järki opettavat tässä kohden, levittääkseen kaikkialle sellaista nuorison kasvattamistapaa, joka kunkin erilaisia elämänehtoja silmällä pitäen helpoimmin, lyhyimmin ja varmimmin tuottaisi hyveellisiä, hyödyllisiä ja kykeneviä miehiä heidän eri kutsumuksiinsa, vaikka tässä suhteessa onkin suurinta huomiota kiinnitettävä säätyläisnuorison kutsumukseen. Sillä jos korkeampien säätyjen jäsenet ensin on kasvatuksella ohjattu oikealle tielle, saattavat he pian kaiken muunkin hyvään järjestykseen.
En tiedä, olenko tässä lyhyessä esityksessäni tehnyt muuta kuin osoittanut hyviä aikomuksiani siihen päämäärään pyrkimiseksi; mutta maailma saakoon teokseni sellaisena kuin se nyt on, ja jos siinä on jotakin, joka ansaitsee yleistä hyväksymistä, on kiitos siitä kokonaan Teidän. Kiintymykseni Teihin antoi sen syntymiseen ensimmäisen aiheen, ja minä olen iloinen saadessani jättää tuleville sukupolville tämän merkin ystävyydestä, joka meidät yhdisti. Sillä minä en tunne tässä elämässä suurempaa iloa enkä parempaa muistoa, minkä ihminen voisi jättää jälkeensä, kuin pitkät ajat kestänyt ystävyys rehellisen, hyödyllisen, kunnianarvoisan ja isänmaataan rakastavan miehen kanssa. Minä olen,
Jalo herra, Teidän nöyrin ja uskollisin palvelijanne John Locke. Maaliskuun 7 päivänä 1692.[6]