[109] § 70.
[110] Vrt. ylempänä § 1 ja muist. 8.
[111] Ymmärtääksemme Locken valitusten oikeutuksen, tarvitsee meidän vain tietää, kuinka näitä kuolleita kieliä opetettiin esim. Westminsterissä, missä Lockekin oli käynyt kouluansa. Opetus alkoi jo kello kuudelta aamulla ja käsitteli kahtena tuntina latinan ja kreikan kielioppia; sitten valmistettiin tunnin verran aikaa seuraavaa tehtävää, joka kesti kello yhteentoista ja joka oli täynnä latinaisia ja kreikkalaisia runoilu- ja käännösharjoituksia. Ei edes päivällisaika ollut vapaa näiden kielten opiskelusta. Kahden ja kolmen välillä käännettiin ja selitettiin jälleen latinaa ja kreikkaa, ja kävelyhetken jälkeen päntättiin edelleen latinaa ja kreikkaa illalliseen asti, osaksi valmistuksena seuraavan päivän läksyihin. Tällainen, oli lukujärjestys neljänä viikonpäivänä. Perjantaina kerrattiin opittu ja lauvantaina harjoitettiin kreikkalaisten ja latinaisten runojen lausumista.
[112] Montaigne antaa puolestaan kylläkin suuren arvon kreikalle ja latinalle, mutta hänenkin mielestään kiusataan niiden oppimisella lasta liiaksi. Seurattavana esimerkkinä kertoo hän sitten isänsä keinosta opettaa hänelle latinaa hankkimalla hänen ympärilleen sellaisia henkilöitä, palvelijoista alkaen, jotka puhuivat vain tätä kieltä. ( Essais, I, 25).
[113] Kehittääkseen henkeään.
[114] Locke tarkoittaa T. Sternholdin (k. 1549) ja J. Hopkinsin (eli samaan aikaan kuin edellinen) runomittaisia psalminkäännöksiä, joita niihin aikoihin yleisesti käytettiin hartauskirjoina ja joista ilmestyi koottu painos v. 1562.
Nämä tällaiset, kaikkia hengellisen ja maallisen runouden sääntöjä pilkkaavat hurskaat vuodatukset näyttelivät, kuten sanottu, varsin kauvan huomattavaa osaa englantilaisessa hartauden harjoituksessa sekä emämaassa että Uudella mantereella. Niinpä esiintyy Fenimore Cooperin kuuluisassa siirtomaaromaanissa Viimeinen Mohikaani, josta on hiljattain ilmestynyt täydellinen suomennos, muuan tällainen psalminkäännös varsin tärkeänä tekijänä yksinkertaisen hurskaan laulumestari David Gamutin käsissä. Kertomuksen lomassa saa lukija useista esitetyistä otteista jonkunlaisen käsityksen siitä, millä lailla nämä innostuneet kuningas Davidin jäljittelijät olivat ymmärtäneet tehtävänsä. (Vrt. etenkin lukua II).
[115] §§ 165 sr.
[116] Quintilianus suositteli jo norsunluisten, erillisten kirjainten käyttämistä lukemisen opetuksessa. Niinikään turvautuivat muinaisajan sivistyskansat kirjainten muotoisiin leivoksiin, joita he syöttivät lapsille, saadakseen nämä ensin nielemään aakkoset ja sitten ne helpommin oppimaankin.
Viimeisin keksintö tässä suhteessa lienee tuo tunnettu suomalainen Puu-aapinen.