Tämä kirjoittaja, jonka käsialaa olen teille lukenut, ei ole etumaisiin, viisaimpiin kuuluva: hän näkee sattuvasti sen minkä näkee, ja sentähden on helppo saada selville hänen täysi tarkoituksensa. Mutta suurempien miesten tarkoitusta ette pysty pohjaamaan; he eivät edes itsekään kokonaan arvioitse sitä, — se on niin laaja. Olettakaamme, että olisin pyytänyt teitä etsimään esimerkiksi Shakespearen — enkä Miltonin — mielipidettä tästä kirkkovallan seikasta? — taikka Danten? Onko kellään teistä tällä hetkellä vähintäkään vihiä, mitä kumpainenkaan ajatteli siitä? Oletteko konsaan verranneet "Rikhard III:n" piispakohtausta Cranmerin olemukseen? Kuvausta Pyhästä Fransiskuksesta ja Pyhästä Dominikuksesta siihen kuvaan,[11] joka sai Vergiliuksen hämmästymään
"tuon tähden, joka ristiinnaulittuna noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan?"
tai kuvaukseen hänestä,[12] jonka ääressä Dante seisoi
"kuin munkki, murhamiestä ripittävä?"
Shakespeare ja Dante tunsivat paremmin ihmisiä kuin useimmat meistä, luulisin! He elivät molemmat keskellä ajallisen ja hengellisen vallan pääkiistaa. Heillä oli siitä mielipide, arvattavasti? Mutta missä se on? Tuokaa se kuulusteluun! Sovittakaa Shakespearen tai Danten kanta uskontunnustuksen pykäliksi ja lähettäkää ne tuomiokapituleille!
Alotettuannekaan te ette kykene — sanon sen vieläkin — monen monituiseen päivään pääsemään näiden suurten miesten todellisten pyrkimysten ja opetusten perille; mutta jo heidän vähäiselläkin rehellisellä tutkimisellaan te saatte havaituksi, että se, mitä otaksuitte omaksi "arvosteluksenne", oli pelkkää satunnaista ennakkoluuloa ja ohjattoman ajattelun ajelehtavaa, avutonta, sotkuista rikkaruohoa. Niin, enimmiten ihmismieli ei tosiaan ole paljoakaan parempaa kuin koluista kangasmaata, laiminlyötyä ja sitkasta, osaksi karua, osaksi peittynyttä huonon olettelun tarttuviin saniaisiin ja myrkylliseen tuulenkylvämään ruohokkoon. Näette, että ensi työnä, mikä teidän on tehtävä heille ja itsellenne, on kiihkeästi ja kiivaasti sytyttää tuleen tämä, polttaa kaikki ryteikkö terveellisiksi tuhkaläjiksi ja sitte kyntää ja kylvää. Kaiken toden kirjallisen työn, jota on edessänne, koko elämäksenne, tulee alkaa noudattamalla määräystä: "Muokatkaa maa viljelykselle älkääkä kylväkö ohdakkeiden sekaan".
II. — Kuunneltuanne sitten uskollisesti noita suuria opettajia, päästäksenne heidän ajatuksiinsa, teillä on vielä suoritettavana se korkeampi saavutus, että tavoitatte heidän sydämensä. Niinkuin ensin käytte heidän luokseen selkeän näkemyksen vuoksi, samoin on teidän viivyttävä heidän seurassaan, jotta lopulta pääsette osallisiksi heidän oikeudentuntoisesta ja valtavasta mielenherkkyydestänsä. Mielenherkkyydestä eli "tunteellisuudesta". En pelkää sitä sanaa; vielä vähemmin itse käsitettä. Olette viime aikoina kuulleet paljon letkauteltavan tunteellisuutta; mutta voinpa vakuuttaa teille, että me tarvitsemme enemmän tunteellisuutta emmekä vähemmän.
Toisen ja toisen ihmisen — toisen ja toisen eläimen — kohottavana eroavaisuutena on juuri tämä, että toinen tuntee enemmän kuin toinen. Jos me olisimme sieniä, niin kenties meille ei olisi helposti saatavissa tuntoa; jos olisimme matoja, jotka joka hetki ovat vaarassa joutua lapionterän katkomiksi, niin kenties tunnonherkkyys ei olisi meille hyväkään. Mutia kun olemme ihmisolentoja, se on meille hyvä — niin, me olemmekin ihmisellisiä ainoastaan siinä määrin kuin olemme herkkätunteisia, ja meidän kunniamme suhtautuu tarkalleen sen ominaisuuden esiintymiseen meissä.
Muistatte minun sanoneen tuosta suuresta ja puhtaasta vainajien seurueesta, että sen pariin ei pääse "halpa arkisielu". Mitä luulette minun tarkoittaneen "arkisella" olemuksella? Mitä te itse tarkoitatte "arkisuudella" [vulgarity]? Saatte siitä hedelmällisen ajattelun aiheen; mutta lyhyeen sanoen on kaiken arkisuuden peruspiirteenä vajava tunnonherkkyys. Yksinkertainen ja viaton arkisuus on pelkästään kasvattamattomuuden ja kehittymättömyyden tylsyyttä ruumiissa ja sielussa; mutta aito luonteellisessa arkisuudessa ilmenee kuolettava paatumus, joka äärimmäisillään kykenee kaikenlaatuiseen elukkamaisuuteen ja rikollisuuteen, tuntematta pelkoa, tuntematta mielihyvää, kauhua, sääliä. Jylseä käsi ja kuollut sydän, sairaalloinen tottumus, kovettunut omatunto, — niissä on ihmisten arkisuus; he ovat ainiaan arkisia, juuri samassa suhteessa kuin he ovat kykenemättömiä osanottoon, — lähimäisensä tunnetilan nopeaan tajuamiseen, kaikkeen siihen mitä tavallisen, mutta peräti täsmällisen sanonnan syvässä merkityksessä voidaan nimittää ruumiin ja sielun "hienotunteisuudeksi": se on sellainen mimosan-lehden kosketusherkkyys, joka puhtaalla naisella on kaikkien elollisten edellä, — järjen rajoihin kytkemätön tarkkavaistoinen ja täysinäinen tunteellisuus, — itse järjenkin johtelija ja pyhittäjä. Järki voi ainoastaan ratkaista mikä on totta: — Jumalan antama ihmistunnon herkkyys yksinään voi aistita mitä Jumala on tehnyt hyväksi.
Emme siis saavu tuohon suureen vainajien istuntoon ainoastaan tietämään heiltä totta, vaan pääasiallisesti tuntemaan heidän kanssansa oikeamielisyyttä. Ja tunteaksemme heidän kanssansa meidän tulee olla heidän kaltaisiansa, ja vaivattomasti ei yksikään meistä pääse siihen asti. Niinkuin tosi tieto on hallittua ja koeteltua tietoa, eikä ensimäisinä juolahtaneita ajatuksia, — samoin on tosi tunnonherkkyys hallittua ja koeteltua tunteellisuutta, eikä ensimäisiä vaikutelmia. Ensimäisinä tulee turhamaiset, väärät, salakavalat; jos myötäätte niihin, ne johtavat teitä umpimähkäisesti ja loitos, tyhjässä tavoittelussa, ontossa innostuksessa, kunnes teillä ei ole mitään todellista tunteellisuutta jäljellä.