Eihän mikään ihmisyydelle mahdollinen tunne ole tosin itsessään väärä, vaan ainoastaan väärä hallitsemattomana, kurittomana. Sen ylevyytenä on sen voima ja oikeudenmukaisuus; se on väärä ollessaan heikkoa ja turhanaikaisesta seikasta saatua. On vähäpätöistä ihmetystä, kuten lapsen, joka katselee kuinka temppuilija heittelee kultapalloja, — ja tätä voitte pitää halpana. Mutta onko mielestänne alhaista se ihmetys tai vähäisempää se vaikutelma, jolla jokaista ihmissielua kutsutaan tarkkaamaan kuinka taivaan kultapalloja yössä heittelee tekijänsä käsi? On halpaa uteliaisuutta, kuten kielletyn oven avaamiseen viehättyvän lapsen tai herransa asioita urkkivan palvelijan; — ja ylevää uteliaisuutta, joka vaaran edessä tutkii suuren virran lähdettä hiekka-aavikon takana, — merentakaisten suurten mantereiden sijoitusta, — ja vielä jalompaa uteliaisuutta, joka kyselee Elämän virran lähteestä ja Taivaan avarista aloista asioita, joita "enkelitkin haluavat tutkistella".
Samoin on halpaa se tuskainen jännitys, jolla viivytte joutavanpäiväisen tarinan kulussa ja onnettomassa ratkaisuvaiheessa; mutta onko mielestänne vähäpätöisempää vai suurempaa se huolestus, jolla tarkkaatte — tai pitäisi teidän tarkata — kohtalon ja sallimuksen toimintaa ahdingonalaisen kansakunnan elämänasiassa? Voi, tunnonherkkyytenne ahdasmielisyyttä, itsekkyyttä, pikkumaisuutta teidän on pahoiteltava Englannissa tänä aikana — tunteellisuuden, joka tuhlataan kukkavihkoihin ja puheisiin, elosteluun ja ilonpitoon, tappelunäytäntöihin ja remuisiin nukketeattereihin, samalla kun voitte katsella ja nähdä uljaita kansoja murhattavan — mies mieheltä, naisittain, lapsittain, ilman avun yritystä tai säälin kyyneltä.[13]
"Pikkumaisen" ja "itsekkään" tunteellisuuden sijasta minun olisikin pitänyt suoraan nimetä se "kohtuuttomaksi" eli "väärämieliseksi" tunne-elämäksi. Todellisesti sivistyneiden ihmisten ja arkisielujen eroavaisuuden voi parhaiten määrätä eräällä seikalla, joka niinikään on todellisesti sivistyneen kansan (sellaisia kansoja on ollut) ilmeisimpänä tuntomerkkinä laumaväkeen verraten: heidän tunteensa ovat vakaisia ja oikeudenmukaisia, asiallisen mietinnän ja tasapuolisen ajattelun tuloksina. Lauman voi puhua mihin hyvänsä; sen tunteet saattavat olla — tavallisesti ovat — ylipäätänsä jalomielisiä ja oikeudenmukaisia; mutta sillä ei ole mitään perustusta niille, mitään kunnollista kiinnipitämisen otetta niistä. Sen voi ärsyttää tai mairitella mielin määrin mihin hyvänsä tunteeseen; se ajattelee enimmäkseen tartuntana, saaden tunnekuohumuksen niinkuin nuhan, eikä ole mitään niin pientä, mistä se ei karju itseänsä hurjistuksiin, kun puuska on valloillaan, — mitään niin suurta, mitä se ei hetkessä unohtaisi, puuskan mentyä ohi. Mutta sivistyneen yksilön, tai sivistyneen kansakunnan, mielenliikutukset ovat oikeudentuntoisia, suhdallisia ja vakaisia.
Suuriluontoinen kansakunta ei esimerkiksi haaskaa koko kansallista älyntarmoa parin kuukauden ajaksi punnitsemaan yhden konnan tekemästä yhdestä murhasta kokoiltua todistus-ainehistoa ja parin vuoden aikana katsele, kuinka sen omat lapset murhaavat toisiaan tuhansin ja kymmenintuhansin päivässä,[14] laskeskellen ainoastaan, mitä tuo vaikuttanee puuvillan hintaan, ja viitsimättä millään lavoin päätellä, kumpi kiistapuoli on väärässä. Ei suuriluontoinen kansa myöskään lähetä köyhiä pikkupoikiansa vankilaan kuuden saksanpähkinän näpistämisestä ja salli vararikkoistensa kavaltaa satojatuhansia pelkällä kumarruksella ja köyhien säästöistä rikastuneiden pankkiirien sulkea oviansa "ylivoimaisten asianhaarain johdosta" edes lupaa pyytämättä; ja laajoja maatiloja siirtyvän ostajille, jotka ovat koonneet varallisuutensa asestetuissa höyrylaivoissaan Kiinan vesillä — retkeillen kaupittelemassa oopiumia kanuunain tuella ja vieraan kansallisuuden varalle muuttaen tavallisen maantierosvon vaatimuksen "raha tai henki" kuulumaan "raha ja henki".[15]
Eipä myöskään salli suuriluontoinen kansakunta viattomien köyhiensä nääntyä suokuumeeseen ja kurjasti riutua hengiltä hökkelien tunkioruttoon, säästääkseen ylimääräiset kuusi pennyä sielulta maanomistajilleen,[16] ja sitte kuolaisin kyynelin ja hornamaisesti heltyneenä pohdi neuvostosaleissaan, eikö sen pitäisi laupiaasti säästää murhaajiensa henki ja rakkaasti hoivaella heitä. Ja suuriluontoinen kansakunta, jos onkin päättänyt, että hirttäminen on kerrassaan terveellisin temppu sen murhatapauksissa ylimalkaan, kykenee kuitenkin armeliaasti eroittamaan niiden syyllisyys-asteita eikä ulise niinkuin pakkasenpuremien sudenpentujen lauma jonkun onnettoman vähäjärkisen pojan tai "äärettömästi ähmistyneen" harmaahapsisen Othello-houkkion veriladulla juuri samaan aikaan kun lähettää hallituksensa ministerin pitämään kohteliaita puheita miehelle, joka syöksee pistimiin nuoria tyttöjä isiensä nähden ja kylmästi harkiten surmaa jaloja nuorukaisia kiivaammalla vauhdilla kuin maalaisteurastaja tappaa karitsoita keväisin. Lopuksi, suuriluontoinen kansakunta ei pilkkaa taivasta ja sen voimia olemalla uskovinansa ilmestykseen, joka vakuuttaa, että rahanrakkaus on kaiken pahan alkujuuri, ja samalla kuitenkin ilmoita antavansa ja aikovansa edelleen antaa kaikissa tärkeissä kansallisissa teoissaan ja toimenpiteissään yksinomaan tuon rakkauden olla määräävänä vaikuttimena.
Hyvät ystävät, enpä tiedä miksi kukaan meistä puhuisi lukemisesta. Me tarvitsemme jotakin kovempaa koulutusta kuin lukemisen tuottamaa; mutta ainakin saatte pitää varmana, että me emme osaa lukea. Mikään lukeminen ei ole mahdollista tässä mielentilassa olevalle väestölle. Mikään suuren kirjailijan lauselma ei ole heidän ymmärrettävissään. Englantilaisen yleisön on tällähaavaa suorastaan ja ehdottomasti mahdoton käsittää mitään ajatuksellista tuotantoa — niin ajattelukyvyttömäksi se on rappeutunut ahnehtimisjärjettömyydessään.
Onneksi ei tautimme vielä ole juuri pahempaa kuin tätä ajattelukyvyttömyyttä; se ei ole sisemmän luonnon tärviötä. Meistä lähtee yhä ehjä sointu, kun jokin iskee meitä osavasti; ja vaikka se aatos, että kaiken pitäisi olla "kannattavaa", on tartuttanut pyrkimyksiämme niin syvälti, että me tahtoessamme laupiasta samarialaistakin leikitellä emme koskaan ojenna suojatillemme ropoa sanomatta: "kun tulen takaisin, niin sinun pitää antaa minulle kaksi", on sydämemme sopukkaan kuitenkin jäänyt ylevän tuntemisen kykyä. Me osoitamme sitä työssämme, — sotimisessamme, — vieläpä noissa epäsuhtaisissa kotoisissa mielenliikutuksissamme, jotka saavat meidät raivostumaan yksilöä kohdanneesta pikku vääryydestä samalla kun olemme lauhkeita rajattomalle yleiselle. Me olemme yhäti uutteria päivän viimeistä hetkeä myöten, vaikka lisäämme ahertajan kärsivällisyyteen pelurin kiihkon; me olemme vielä urhoollisia kuolemaan asti, vaikkakin kykenemättömiä havaitsemaan oikeata aihetta taistelemaan noustaksemme, ja olemme edelleenkin uskollisia kiintymyksessämme omaisiimme, kuolemaan asti, niinkuin merihirviöt ovat, ja kalliokotkat.
Ja on olemassa toivoa kansakunnasta, kun vielä tätä voi sanoa siitä. Niin kauvan kuin se pitää elämäänsä kädessään, valmiina antamaan sen kunniastansa (vaikka hupsusti käsitetystä kunniasta), rakkaudestaan (joskin itsekkäästä) ja liiketointensa puolesta (niin halpaa kuin se toiminta onkin), siitä on toivoa. Mutta ainoastaan toivoa; sillä tätä vaistomaista, päätähavin esiintyvää hyvettä ei voi kestää. Mikään kansakunta, joka on tehnyt itsensä laumaväeksi, ei voi säilyä, vaikka olisi sydämensä pohjalta kuinkakin ylevälaatuista. Sen on pidettävä tunnevaikutelmiansa kurissa ja ohjailtava niitä; muutoin ne aikanaan kurittavat sitä skorpiooniruoskilla. Ennen kaikkea: kansakunta ei voi säilyä rahansaalistus-laumana — se ei voi rankaisemattomasti olemassaoloansa haittaamattomasti yhä edelleen halveksua kirjallisuutta, halveksua tiedettä, halveksua taidetta, halveksua luontoa, halveksua sääliä, keskittäen sielunsa taukoamattomasti hankiskeltaviin lantteihin.
Ovatko nämä mielestänne jyrkeitä tai hillittömiä sanoja? Malttakaahan vielä vain hetkinen. Minä todistan ne teille kohta kohdalta.
I. Sanon ensiksi, että olemme halveksuneet kirjallisuutta. Minkä verran me kansakuntana osoitamme välittävämme kirjoista? Kuinka paljon luulette meidän kaikkiaan käyttävän varoja kirjastoihimme, yleisiin tai yksityisiin, siihen verraten, mitä meiltä liikenee hevosurheiluun? Jos mies kuluttaa rennosti rahoja kirjastonsa kartuttamiseksi, niin te sanotte häntä löylynlyömäksi — kirjahulluksi. Mutta te ette milloinkaan sano ketään hevoshulluksi, vaikka ihmisiä joka päivä joutuu taloudelliseen perikatoon hevostensa takia[17] ja kenenkään ette kuule kirjoillaan vararikkoon suistuvan.