Tai mennäkseni vielä alemmaksi, paljonko luulisitte Yhdistyneen Kuningaskunnan yleisten ja yksityisten kirjahyllyjen sisällön tuottavan siihen myyntisummaan verraten, joka saataisiin sen viinikellareista? Missä asemassa sen kulungit kirjallisuuden hankkimiseksi olisivat sen arvion rinnalla, joka käsittäisi ylellisen syömisen kustannukset? Me puhumme hengen ravinnosta kuten ruumiinkin ravinnosta: hyvä kirja sisältää sellaista ravintoa ehtymättömästi; se on ikäkautinen varaus meidän parhaalle osallemme — ja kuinka pitkään kuitenkin enimmät ihmiset katsoisivat parasta kirjaa ennen kuin sen saadakseen uhraisivat ison kampelan!
On toki ollut miehiä, jotka kirjan ostaakseen ovat kiristäneet vyötänsä ja jättäytyneet vaatteita vaille, ja joiden kirjastot luullakseni olivat heille lopultakin huokeampia kuin enimpien ihmisten päivälliset ovat. Harvat meistä joutuvat sellaiseen koetukseen, paha kyllä: onhan kallisarvoinen esine meille yhä kallisarvoisempi, jos se on hankittu työllä tai säästäväisyydellä; ja jos julkiset kirjastot olisivat puoleksikaan niin kalliita kuin julkiset päivälliset, tai kirjat maksaisivat kymmenennenkään osan rannerenkaiden hinnasta, niin houkkamaisetkin miehet ja naiset voisivat joskus aavistella, että lukemisessakin saattaa olla hyvää niinkuin maiskuttelussa ja välkyttelyssä. Pelkkä kirjallisuuden huokeus sitävastoin on saamassa viisailtakin ihmisiltä unohtumaan, että jos kirja on lukemisen arvoinen, se on ostamisen arvoinen.
Kirja ei ole minkään arvoinen, ellei sillä ole paljon arvoa; eikä se ole käyttökelpoinen ennen kuin se on luettu ja uudestaan luettu ja tullut rakkaaksi ja taas uusilla piirteillä rakkaammaksi — ja merkityksi, niin että voitte vedota siitä tarvitsemiinne kohtiin niinkuin soturi saa varushuoneesta siepata kulloinkin otollisimman aseen tai taloudenhoitaja noutaa kaipaamansa mausteen myymälästä. Jauhoista valmistettu leipä on hyvää; mutta hyvässä kirjassa on leipää niin maistuvaa kuin hunaja, kun vain tahtoo sitä ottaa — ja köyhäpä tosiaan täytyy olla sen perheen, joka ei edes kertaakaan elämässänsä kykene suorittamaan leipurinlaskua tuollaisista moninkertaistuvista sämpylöistä. Me sanomme itseämme rikkaaksi kansakunnaksi, ja olemme silti niin siivottomia ja hupsuja, että kiertävistä kirjastoista peukaloitsemme piloille toistemme kirjoja!
II. Me halveksumme tiedettä, sanon. "Mitä!" huudahdatte te; "emmekö me ole etumaisia kaikessa tutkimustyössä, ja eikö koko maailma syystä tai syyttä tunne huimausta keksinnöistämme?" Niin, mutta luuletteko sen olevan kansallista työtä? Kaikki se työ tehdään kansakunnan suhtautumisen uhalla, yksityisten innolla ja varoilla. Kyllähän ilomielin otamme voittoa tieteestä; me sieppaamme varsin halukkaasti kaikkia tieteellisiä luita, joissa näemme lihaa kalutaksemme; mutta jos tieteilijä tulee meiltä hakemaan luuta tai kannikkaa, niin se on eri juttu.
Mitä me olemme julkisesti tehneet tieteen hyväksi? Meidän on tiedettävä, paljonko kello on, laivojemme turvallisuudeksi,[18] ja sentähden me kustannamme tähtitornia; ja parlamenttinamme me vuosittain annamme kiusata itsemme tekemään huolimattomasti jotakin British Museumin hyväksi, ynseästi arvellen sitä joksikin paikaksi, missä säilytetään täytettyjä lintuja lastemme ratoksi. Jos joku kustantaa oman kaukoputkensa ja selvittää taaskin tähtisumu-pälvekkeen taivaalta, niin me hälisemme siitä havaintosaavutuksesta kuin omastamme; jos yksi kymmenestätuhannesta metsästäjä-kartanonherroistamme äkkiä huomaa, että maa onkin luotu myös muuta varten kuin ketunkoloiksi, ja kaivautuu itse sen sisälle ja ilmoittaa meille, missä on kultaa ja missä kivihiiliä, niin me käsitämme, että tuosta on jotakin hyötyä, ja varsin asianmukaisesti me korotamme hänet aatelissäätyyn: mutta se sattuma, että hän on keksinyt puuhilleen hyödyllisen suunnan, onko se mikään ansio meille? (Sellaisen keksinnön ilmenemättömyys hänen säätyveljiensä keskuudessa taasen saattaa olla meille jonkun verran viaksi katsottava, jos asiaa harkitsisimme.)
Mutta jos epäilette näitä ylimalkaisia huomautuksia, niin tässä on muuan tieteenharrastustamme valaiseva erikoistapaus meidän kaikkien mietittäväksi. Kaksi vuotta takaperin oli Baijerissa myytävänä kokoelma Solenhofenin kivettymiä — paras lajiaan, sisältäen monia täydellisyydeltään ainoalaatuisia näytteitä ja yhden lajinäytteenkin ainokaisena maailmassa (se kivettymä ilmoitti tuollaisia tuntemattomia elollisia olleeksi kokonaisen valtakunnan). Tämä kokoelma, jonka pelkkä kauppa-arvo yksityisten ostajien keskuudessa olisi luultavasti ollut tuhannen tai kahdentoistasadan punnan vaiheilla, tarjottiin Englannin kansalle seitsemästäsadasta. Mutta me emme tahtoneet antaa niin paljoa, ja koko sarja olisi tällä hetkellä Münchenin museossa, jollei professori Owen omaa aikaansa hukaten ja kärsivällisesti kiusaten brittiläistä yleisöä tämän edustajissa esiintyvänä olisi saavuttanut sitä myönnytystä, että hänet valtuutettiin maksamaan neljäsataa puntaa heti, itse jääden vastuuseen lopuista kolmesta! Sanottu yleisö kaiketikin suorittaa tuon jäännös-erän, ajan tullen, mutta nyreästi ja kaiken aikaa vähääkään välittämättä koko asiasta — vain aina valmiina kaakattamaan, jos siitä saannoksesta koituu jotakin ansiota.
Pyydän teitä numeroiden valossa harkitsemaan, mitä tämä tosiseikka merkitsee. Teidän vuotuiset kulunkinne yleisiin tarkoituksiin (kolmannes niistä sotalaitokselle) ovat vähintään 50 miljoonaa. Ja 700 puntaa 50,000,000 punnasta on likimain samaa kuin seitsemän pennyä kahtatuhatta puntaa kohti.[19] Olettakaammepa siis, että joku herrasmies, jonka tuloja ei tunnettaisi, mutta jonka voisi arvata varsin äveriääksi siitäkin, että hän kuluttaisi kaksituhatta puntaa vuodessa yksistään puistomuureihinsa ja palveluskuntaansa, — olettakaamme, että tuollainen pohatta ilmoittaa pitävänsä tieteestä; että muuan hänen palkollisensa tulee innokkaasti kertomaan hänelle ainoalaatuisesta kivettymäkokoelmasta, joka antaa opastuksen uudesta luomakunnan kehitysjaksosta ja on lunastettavissa seitsemän pennyn summalla; ja että herrasmies, joka pitää tieteestä ja kuluttaa kaksituhatta vuodessa puistonsa kunnossapitoon, vastaa palvelijalle, pidettyään häntä monet kuukaudet odottamassa: "No! Minä annan sinulle niistä neljä pennyä, jos ensi vuoteen sitoudut vastaamaan lopuista kolmesta!"
III. Te olette halveksuneet taidetta! sanon. "Mitä!" vastaatte te jälleen; "eikö meillä ole taidenäyttelyitä penikulmittani? ja emmekö maksa tuhansia puntia yhdestä ainoastakin maalauksesta? ja eikö meillä ole taidekouluja ja -opistoja, enemmän kuin millään kansakunnalla on konsaan ollut?" Kyllähän, mutta se kaikki on kaupankäynnin kannalta suunniteltua. Mielenne kovin tekee myydä maalattua kangasta yhtä hyvin kuin kivihiiliä, ja korusommitelmia niinkuin rautatavaraakin; halukkaasti ottaisitte jokaiselta muulta kansalta leivän suusta, jos voisitte, ja kun ette siihen kykene, teidän elämänihanteenanne on seistä maailman valtakäytävillä niinkuin Ludgaten kojupojat kirkuen jokaiselle ohikulkijalle: "Mitä saisi olla?"
Te ette tiedä mitään omista edellytyksistänne tai olosuhteistanne; te kuvittelette, että teillä voi olla kosteiden, laakeiden, lihavien savikenttienne keskellä yhtä kerkeä taideluomisen lahja kuin ranskalaisilla kullanhohtavien viinitarhainsa keskellä tai tuliperäisten kallioittensa juurella elelevällä italialaisella, — että taidetta voi oppia niinkuin kirjanpitoa ja että se opittuna toimittaa teille enemmän kirjoja pidettäväksi. Oman itsensä vuoksi te ette välitä tauluista sen enempää kuin autioseiniinne liimatuista ilmoituksista. Seinillä liikenee aina tilaa ilmoitusten asettamiselle luettavaksi, — ei koskaan taulujen sijoittamiselle katseltavaksi. Te ette tiedä, mitä taideteoksia teillä (kuulopuheen mukaan) on maassanne, tai ovatko ne vääriä vai oikeita, pidetäänkö niistä hyvää huolta vai eikö; vieraissa maissa te tyynesti näette ylevimpienkin taulujen, mitä maailmassa on säilynyt, ränstyvän haaskiolla — (ja Venetsiassa itävaltalaisten kanuunain olevan tähdättyinä niitä sisältäviin palatseihin), ja jos kuulisitte, että kaikki Eurooppaan jääneet Tizianin tuotteet aiotaan huomenna käyttää hietasäkkien valmistamiseen itävaltalaisissa varustuksissa, se ei huolettaisi teitä saman vertaa kuin mahdollisuus, että omat reppunne jäävät jotakuta arvioitua lintuparia laihemmiksi päivän metsästyksessä. Sillä kannalla on teidän kansallinen taiderakkautenne.
IV. Te olette halveksuneet luontoa — kaikkia luonnonmaisemien syviä ja pyhiä aistimuksia nimittäin. Ranskan vallankumoukselliset käyttivät Ranskan temppeleitä talleina; te olette tehneet luonnon temppeleistä kilparatoja. Teidän ainoana mielihyvän-käsitteenänne on ajaa rautatievaunuissa niiden kuorikäytäviä pitkin ja syödä niiden alttareilta. Te olette laskeneet Schaffhausenin poikitse rautatiesillan. Te olette tunneleilla puhkoneet Luzernin tunturit Tellin kappelin luona; te olette tärvelleet Genève-järven Clarens-rannan; Englannissa ei ole ainuttakaan hiljaista laaksoa, jota te ette ole täyttäneet hohisevalla tulella; englantilaisesta maasta ei ole jäljellä rahtuakaan, johon te ette ole survoneet kivihiiltenne tuhkaa — eikä ole ulkomaista kaupunkia, missä teidän läsnäolonne leviäminen ei ole leimattu viehättävien vanhojen katujen ja onnekkaiden puutarhojen keskelle ilmestyneellä uusien hotellien ja hajuvesimyymäläin kaikkikuluttavalla valkoisella pitaalilla: itse Alppeja, joita teidän omat runoilijanne tapasivat niin kunnioittavasti rakastaa, te katselette karhutarhan saippuoituina salkoina, joita myöten te innostutte kiipeilemään ja luisutte jälleen alas "ihastuksesta kirahdellen". Kun äänenne sortuu siihen kirkumiseen ja te ette saa ymmärrettävästi ihmissanoiksi ilonne ailahduksia, te sitte täytätte tunturilaaksojen hiljaisuuden riemulaukauksilla ja säntäätte kotimatkalle, punehduksissa itserakkaasta tyytyväisyydestä ja turhamaisuuden nytkyttävää nikottelua tulvillanne.