Kaksi jokseenkin surkeinta näkyä, mitä ihmiskunnassa konsaan on kohdalleni osunut, niiden syvää sisäistä merkitystä ajatellen, on englantilaisten laumojen hauskuttelu ruosteisten haupitsien laukomisella Chamonix-laaksossa ja Zürichin sveitsiläisten viininviljelijäin tapa ilmaista kristillistä kiitollisuuttansa viinisadon antimista, kokoontumalla ryhmiksi "viinitarhojen torneihin", verkkaisesti panostaen ja räiskytellen ratsupistooleja aamusta iltaan. Velvollisuuksien hämärä oivaltaminen on masentavaa; masentavampia minusta nähden tällaiset käsitykset rattoisuudesta.

Lopuksi: te halveksutte sääliä. Tämän todistamiseksi ei tarvita minun sanojani. Painatan vain sanomalehti-uutisen, jollaisia on tapanani leikellä varastolaatikkooni; tämä oli Daily Telegraph-lehdessä kuluvan vuoden alkupuolella. Siinä kerrotaan muuan tuollainen tapaus, joita nykyään sattuu päivittäin, ja uutinen on saanut muotonsa kuolemansyyn tutkimisesta pidetyn pöytäkirjan mukaan. Painatan sen punaisella. Saatte uskoa, että itse asianhaarat on sillä värillä kirjoitettu kirjaan, josta meidän kaikkien — lukutaitoisten ja -taidottomien — on jonakuna päivänä oma sivumme luettava.

"Perjantaina pidettiin v.t. tarkastuslääkärin mr. Richardin toimesta Valkoisen Hevosen ravintolassa Christ Churchin piirissä, Spitalfieldin kaupunginosaa, tutkimus Michael Collinsin kuolemansyystä, iältään 58 vuotta. Mary Collins, kurjannäköinen nainen, sanoi asuneensa vainajan ja poikansa kanssa yhdessä huoneessa Cobb's-aukion 2:ssa, Christ Churchin piiriä. Vainaja oli 'rajasuutari'. Todistaja kulki ostelemassa vanhoja jalkineita; vainaja ja hänen poikansa laittoivat niistä kelvollisia, ja sitte todistaja kaupitteli niitä myymäläkojuihin, ottaen mitä sai, mutta hyvin vähän niistä lähti. Vainaja ja hänen poikansa olivat työssä yötä päivää, koettaessaan saada hiukan leipää ja teetä ja huoneenvuokran (2 killinkiä viikossa), niin että koti pysyisi koossa. Menneen viikon perjantaina vainaja illalla nousi rahiltaan ja häntä puistatteli. Hän heitti alas jalkineet ja sanoi: Joku muu saa ne laittaa valmiiksi minun tästä mentyäni, sillä minä en enää jaksa. Huoneessa ei ollut tulta, ja hän sanoi: 'Olisi parempi ollakseni, jos saisin lämmitellä.' Todistaja ottikin kaksi paria uusittuja saappaita kaupattavaksi, mutta puodissa antoivat ainoastaan 14 pennyä molemmista pareista yhteensä ja sanoivat: 'Meidänkin pitää saada voittomme.' Todistaja hankki nyt 14 naulaa kivihiiliä, ja vähän teetä ja leipää. Hänen poikansa valvoi kaiken yötä paikkauksessa rahantarpeen takia, mutta vainaja kuoli lauvantai-aamuna. Perheellä ei koskaan ollut kylliksi syötävää. — Tarkastuslääkäri: 'Minusta tuntuu surkealta, että te ette menneet ajoissa vaivaistaloon.' — Todistaja: 'Me olimme kiintyneet pikku kotimme mukavuuksiin.' Muuan valamiehistä kysyi, mitä ne mukavuudet olivat, sillä hän oli nähnyt vain kasan olkia nurkassa, ja ikkunat olivat rikkinäiset. Todistaja alkoi itkeä ja sanoi, että oli heillä ommeltu peitto ja muita pieniä kapistuksia. Vainaja oli sanonut, että hän ei ikänä mene vaivaistaloon. Kesäisin, kun sattui parempi aika, he toisinaan ansaitsivat kymmenenkin killinkiä viikossa puhdasta. Silloin he aina säästivät seuraavan viikon varalle, joka yleensä oli huono. Talvisin he eivät ansainneet puoleksikaan niin paljoa. Nyt kolmena vuonna olivat joutuneet aina vaan ahtaammalle. — Cornelius Collins sanoi, että hän oli autellut isäänsä v:sta 1847. Heillä oli tapana tehdä työtä niin pitkälle yöhön, että olivat kumpikin melkein menettäneet näkönsä. Todistajalla oli nyt kaihi silmissä. Viisi vuotta takaperin vainaja pyysi kunnan apua. Vaivaiskaitsija antoi hänelle neljän naulan limpun ja sanoi, että jos hän tulee toistamiseen, niin hänet 'pannaan kiville'.[20] Se tympäisi vainajaa, ja sen koommin ei hän tahtonut joutua mihinkään tekemisiin niiden kanssa. He tulivat yhä huonommin toimeen edelliseen perjantaihin asti, jolloin heillä ei ollut edes puolta pennyä kynttilän ostamiseen. Vainaja heittäytyi sitten oljille ja sanoi, että hänestä ei ollut eläjäksi aamuun saakka. — Muuan valamies: 'Te olette itsekin nälkiintymässä hengiltä, ja teidän pitäisi mennä taloon kesäkautta odottamaan.' — Todistaja: 'Jos sinne menisimme, niin kuolisimme. Tullessamme ulos kesällä me olisimme kuin pilvistä pudonneita. Kukaan ei tuntisi meitä, ja me emme saisi huonettakaan. Voisin tehdä nyt työtä, jos saisin ruokaa, sillä näköni kävisi siitä paremmaksi. — T:ri G.P. Walker sanoi, että kuoleman syynä oli syncope, ravinnonpuutteesta johtunut nääntymys. Vainajalla ei ollut ollut mitään makuuvaatteita. Neljään kuukauteen hän ei ollut saanut mitään muuta kuin leipää syödäkseen. Ruumiissa ei ollut hiventäkään rasvaa. Mitään tautia ei ilmennyt, ja jos lääkärinhoitoa olisi ollut, hän olisi saattanut toipua nääntymyskohtauksesta. — Tarkastuslääkärin huomautettua tapauksen surettavasta laadusta valamiehistö lausui päätöksenään, 'että vainaja kuoli ravinnon ja tavallisten elämäntarpeiden puutteen tuottamaan nääntymykseen, kuin myöskin lääkärinavun puutteeseen'."

"Minkätähden ei todistaja kuitenkin suostunut menemään vaivaistaloon?" kysytte. No, köyhillä näkyy olevan vaivaistaloa vastaan ennakkoluuloa, jota rikkailla ei ole — sillä tietysti jokainen, joka ottaa hallitukselta eläkkeen, mukautuu vaivaishoidokiksi suurellisessa merkityksessä: rikkaiden huoltolat eivät vain anna vihjausta vaivaisesta elannosta, vaan huolettomista oloista. Mutta köyhät näkyvät tahtovan kuolla itsenäisesti; kenties, jos laittaisimme hoitolat heille kyllin sieviksi ja miellyttäviksi, tai antaisimme heille eläkkeensä kotona ja myöntäisimme heille pikku alkajaiskehvellyksen yleisistä varoista, heidän mielensä saattaisi suopua siihen. Tällainen on sillävälin asiain tila: me teemme avustuksemme joko niin häpäiseväksi heille tai niin tukalaksi, että he mieluummin kuolevat kuin ottavat sen vastaan; kolmantena vaihtoehtona me jätämme heidät niin oppimattomiksi ja ymmärtämättömiksi, että he näkevät nälkää kuin järjettömät luontokappaleet, kesyttöminä ja mykkinä, tietämättä mitä tehdä tai mistä etsiä ahdingolleen huojennusta.

Te halveksutte sääliä, sanon; jos ette sitä hylkisi, niin tuollainen sanomalehti-uutinen olisi kristillisessä maassa yhtä mahdoton kuin harkitun murhan salliminen sen julkisilla kaduilla.[21] Sanoinko "kristillisessä"? Oi, jos me olisimme vain terveesti epäkristillisiä, niin sellainen olisi mahdotonta: meidän kuviteltu kristillisyytemme se auttelee meitä tekemään näitä rikoksia, sillä me riemuttelemme ja rehvastelemme uskossamme saadaksemme siitä nauttia häpeämätöntä tyydytystä, senkin verhoten mielikuvituksella kuten kaiken muun. Urkujen ja kuorikäytävien, aamusarastus-jumalanpalvelusten ja hämy-hartaushetkien draamallinen kristillisyys — se silmänlume-hartaus, johon me emme arastele sekoittaa maalauksellisesti teatteriemme paholaisnäytelmiä, "Satanellain", "Robertien", "Faustien" tehopiirteitä, messuten kiitosvirsiä kirjo-ikkunain läpi taustavaikutuksen aikaansaamiseksi ja taiteellisin juoksutuksin lurittaen Luojan nimeä moninaisesti vaihtuvissa rukousjääryttelyn toisinnoissa (seuraavana päivänä taas jaellen taitamattomien kiroojien valistamiseksi kirjasia toisen käskyn merkityksestä meidän tulkitsemanamme) — tämä kaasuvaloinen ja kaasuhenkinen kristillisyys on meidän ylväytenämme, ja me tempaamme turvaan kauhtanamme liepeen niiden kerettiläisten kosketukselta, jotka lausuvat siitä epäilyksiä.

Mutta osoittaa rahtunen tavallista kristillistä oikeamielisyyttä selvässä sanassa tai teossa, tehdä kristinopin lainkohta joksikin elämänohjeeksi ja perustaa yksikin kansallinen toimenpide tai toive sille pohjalle, — liianpa hyvin tiedämme, minkä verran uskomme siihen pätee! Pikemmin saisitte salaman leimahtamaan suitsutussavusta kuin todellista toimintaa tai suurta tunnetta ilmenemään nykyaikaisesta englantilaisesta uskonnollisuudestamme. Teidän olisi parempi päästä eroon sekä savusta että urkupilleistä: jättäkää ne ja goottilaiset ikkunat ja maalatut lasiruudut teatterikaluston hoitajalle; yhtenä terveenä puhalluksena heittäkää hiilivety-henkenne ja ottakaa porraskynnyksellänne värjöttävä Latsarus hoivaanne. Sillä tosi kirkko on kaikkialla missä käsi auttavana kohtaa toisen, ja se on ainoa pyhä tai emäkirkko mitä koskaan on ollut tai on milloinkaan.

* * * * *

Kaikkia näitä henkisiä tyydytyksiä ja kaikkia näitä hyveitä, toistan, te kansallisesti halveksutte. Teillä on tosin keskessänne kansalaisia, jotka eivät niin tee; joiden työstä, voimasta, elämästä, kuolemasta, te elätte konsaan kiittämättä heitä. Varallisuutenne, huvinne, ylpeytenne olisivat kaikki yhtä mahdottomia ilman niiden toimintaa, joita vähäksytte tai ette muista. Poliisikonstaapeli, joka astelee mustaa kujaa edes takaisin kaiken yötä pitämässä silmällä rikollisuutta, jota te olette sinne luoneet, ja voi minä hetkenä hyvänsä saada päänsä murskatuksi tai runneltua raajarikoksi, mitään kiitollisuutta kokematta; kuohujen raivon kanssa kilvoitteleva merimies, kirjansa tai koetinpullonsa ääressä ahertava hiljainen tutkija, tavallinen työläinen, joka tunnustusta ja melkein leipääkin vailla täyttää tehtävänsä niinkuin hevosenne vetävät kärryjänne, toivottomana ja kaikkien syrjimänä: heidän varassaan Englanti elää. Mutta he eivät ole kansakunta; he edustavat vain sen ruumista ja hermovoimaa, vanhasta tottumuksesta yhä toimien kouristuneen sitkeästi, henkisyyden jo häivyttyä.

Meidän kansallisena henkisyytenämme ja pyrkimyksenämme on hauskuudenhalu, kansallisena uskontonamme kirkollisten menojen suorittaminen ja unettavien totuuksien (tai valheellisuuksien) saarnaaminen laumaväen pidättämiseksi rauhallisesti työssä, sillaikaa kun me huvittelemme; ja tämän huvittelun tarve pitää meistä kiinni kurkkua kuivaavana ja silmiä kierrättelevänä kuumeena — järjettömyyttä, kevytmielisyyttä, armottomuutta nostattavana. Ihmisten ahkeroidessa oikealla tavalla heidän hupinsa syntyy heidän työstänsä niinkuin värikkäät terälehdet hedelmällisestä kukasta; — kun he ovat uskollisesti avuliaita ja sääliväisiä, heidän kaikki tunteensa sukeutuvat vakaisiksi, syviksi, pysyväisiksi, ja antavat elämää sielulle niinkuin luonnollinen valtimo ruumiille.

Mutta nyt me todellisen puuhaamisen puutteessa valamme koko miehisen tarmomme rahansaalistuksen väärään puuhaan, ja kun meillä ei ole todellista tunteellisuutta, meidän pitää saada valhetunteilua vaatetettuna leluiksemme, ei leikkiäksemme viattomasti kuten lapset nukkejansa käyttävät, vaan turmeltuneesti ja salailevasti, niinkuin epäjumalien palvelemiseen eksyneet juutalaiset kätkivät luolien seinille kuvia, jotka vasta kaivamalla ovat paljastuneet. Oikeutta, jota me emme pane täytäntöön, me näyttelemme romaaneissa ja teatterilavalla; kauneuden sijalle, jota tuhoamme luonnossa, asetamme pantomiimin muuntelehtivat elkeet, ja kun ihmisluontomme käskevästi vaatii jonkunlaista järkkymystä ja surua, niin me — sen ylevän murheen sijaista, jota meidän olisi tullut tuntea lähimäistemme osakumppaneina, ja niiden puhtaiden kyynelten asemesta, joita meidän olisi pitänyt heidän kanssaan itkeä, — nautinnollisesti väristen ahmimme oikeussalin liikuttavaisuutta ja kokoamme haudan kastehelmiä.