On vaikea arvioida näiden ilmiöiden täyttä merkitystä. Itse asianhaarat ovat kylläkin peloittavia, mutta niiden vihjaama kansallinen viallisuus ei kenties ole niin suuri kuin saattaa ensimältä näyttää. Me sallimme tai aiheutamme päivittäin tuhansien kuoleman, mutta me emme tarkoita pahaa; me poltamme taloja ja raastamme maamiesten vainioita, ja kuitenkin meitä surettaisi havaita, että olemme ketään saattaneet vaurioon. Me olemme yhä sydämeltämme sävyisiä; yhä kunnokkuuteen kykeneviä, mutta ainoastaan kuten lapset.

Kun Chalmersia, jolla oli ollut suurta vaikutusvaltaa yleisöön, pitkän elämänsä lopulla ärsytettiin jossakin tärkeässä asiassa vetoamalla yleiseen mielipiteeseen, huudahti hän kärsimättömästi: "Yleisö on pelkästään iso lapsukainen!" Ja syynä siihen, että minä olen antanut kaikkien näiden vakavampien ajatteluaiheiden sekautua tutkisteluun lukemisen menetelmistä, on se että mitä enemmän näen kansallisia vikojamme tai viheliäisyyksiämme, sitä enemmän ne selviävät lapsekkaan oppimattomuuden olosuhteiksi ja henkisen kasvatuksen puutteeksi kaikkein yksinkertaisimmillakin ajattelun aloilla. Meidän ei ole, sanon vieläkin, valitettava tässä kohden paheellisuutta, ei itsekkyyttä, ei aivotoiminnan tylsyyttä, vaan edessämme on tavoittamaton koulupojan huimamielisyys, joka eroaa todellisen koulupojan huolettomuudesta vain siinä, että sitä ei pääse parantamaan, kun se ei tunnusta mitään mestaria.

Eräs viimeisen suuren maalaajamme viehättävistä, syrjäytetyistä tuotteista esittää omituisen sattuvan perikuvan meistä. Se on piirros Kirkby Lonsdalen hautuumaasta, ja purosta, laaksosta, kunnaista ja taustalla auteroittuvasta aamutaivaasta. Ja välinpitämättömänä sekä näistä kaikista että vainajista, jotka ovat vaihtaneet nämä toisiin laaksoihin ja toisiin taivaihin, on ryhmä koulupoikia kasannut pienet kirjansa eräälle haudalle, paiskiakseen niitä sivuun kivillä. Siten me leikimme niiden vainajien sanoilla, jotka tahtovat opettaa meitä, ja huidomme niitä loitos luotamme katkeralla, huimalla tahdollamme; vähänpä ajattelemme, että noita lehtiä, joita tuuli hajoittelee, ei ollut läjätty vain hautakivelle, vaan vieläpä taiotun holvin sinetille — taikka, vielä paremminkin, suuren kaupungin portille, jonka uinuvat kuninkaat valveutuisivat meidän varallemme ja käyskentelisivät kanssamme, jos vain tietäisimme kutsua heitä nimeltään.

Ja jos kohotammekin pääsyportin marmorilaa'an, kuinka useasti silloinkin vain kuljeksimme noiden vanhojen kuninkaitten seassa heidän levätessään, ja sormielemme heidän makuukauhtanoitansa ja tunnustelemme ylväitten otsien kruunuja — ja yhäti he ovat meille äänettömiä ja näyttävät vain pölyiseltä kuvittelukuorelta, kun me emme tunne sitä sydämen loitsulukua, joka heidät havahduttaisi. Mutta kerran kuullessansa sen he kavahtaisivat ylös meitä kohtaamaan muinaisessa voimassaan, kiinteästi katsastamaan ja punnitsemaan meitä; ja niinkuin Hadeksen kukistuneet kuninkaat tervehtivät vastasortuneita sanoen: "onko tullut sinustakin heikko kuten me — oletko nyt sinäkin meikäläisiä?" samaten nämä kuninkaat, himmentymättömine, järkyttämättömine otsaripoineen, tulisivat vastaamme sanoen: "Onko sinustakin tullut puhdas ja sydämeltä suuri kuten me? oletko nyt sinäkin meikäläisiä?"

Suurisydäminen, suurihenkinen — tällaiseen ylevyyteen pääseminen merkitsee toden teolla elämän nousua; jatkuva kehittyminen tällä tiellä on toden teolla "edistystä elämässä" — elämässä itsessään, ei sen hepenissä. Hyvät ystävät, muistatteko vanhaa skyyttalaista tapaa perheen pään peijaisissa; kuinka hänet puetettiin hienoimpaan vaatekertaansa, asetettiin ajoneuvoihinsa ja kuljetettiin ystäviensä koteihin, missä kukin heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki viettivät kemuja hänen läsnäollessaan? Otaksukaamme teille tarjottavan selvin sanoin, niinkuin se on teille tarjona kolkkojen tosiseikkain voimasta, että te saavuttaisitte tämän skyyttalaisen kunnian, vähin erin, vielä luullessanne olevanne elossa. Olettakaamme että tarjous olisi tällainen: "Teidän on kuoltava verkalleen: verenne kylmenee päivä päivältä, lihanne kuivettuu, sydämenne sykkii viimeiseltä ainoastaan niinkuin ruostunut rykelmä rautaläppiä. Elonne ehtyy teiltä ja vajoaa maan läpi Cainan jäähän; mutta päivä päivältä teidän ruumiinne puetetaan koreammin ja asetetaan korkeampiin vaunuihin ja saa lisää tähtiä rintapieliinsä — kruunujakin[22] päähänsä, jos tahdotte. Ihmiset kumartavat sen edessä, tuijottavat ja huikkailevat sen ympärillä, tungeksivat sen perässä pitkin katuja; rakentavat sille palatseja, kemuilevat kaiken yötä pitäen sitä pöytänsä päässä. Teidän sieluanne jää siihen sen verran että tietää mitä he tekevät ja tuntee kulta-asun painon sen hartioilla ja kruununreunan vaon kallossa, ei enempää." Ottaisitteko vastaan tuon tarjouksen, kuoleman enkelin suusanallisesti esittämänä? Suostuisivatkohan halvimmatkaan meistä siihen kauppaan, luullaksenne? Mutta käytännössä ja todenperäisesti me tartumme siihen, jokainen meistä, jossain määrin — monet meistä tarttuvat siihen syöttiin täydessä kamaluudessaan.

Sen ottaa vastaan jokainen, joka haluaa edistyä elämässä tietämättä mitä elämä on; joka tarkoittaa ainoastaan, että hänen on saatava enemmän hevosia ja enemmän palvelijoita, enemmän varallisuutta ja enemmän julkista kunniaa — eikä enempää henkilöllisyys-sielua. Ainoastaan se edistyy elämässä, jonka sydän on pehmenemässä, veri lämpenemässä, aivot elähtymässä, henki kulkemassa elävään rauhaan. Ja ne ihmiset, joissa on tämä elämä, ovat maailman todellisia valtiaita tai kuninkaita — he, yksinomaan he. Kaikki muut kuninkuudet, mikäli ovat tosia, ovat vain heidän valtiutensa käytännöllisenä tuloksena ja ilmauksena: jos ne ovat vähempää kuin tätä, ne joko ovat draamallisia kuninkuuksia — kalliita näytäntöjä, joissa käytetään jalokiviä kiiltorihkaman sijasta — kansakuntien leluina tai muussa tapauksessa ne eivät ole kuninkuuksia laisinkaan, vaan tyrannivaltiuksia, taikka pelkkää kansallisen hupsuuden toiminnallista seuraamusta. Siitä syystä olen toisaalla lausunut niistä: "Näkyväiset hallitukset ovat muutamien kansakuntien leluja, toisten tauteja, muutamien valjaita, useampien taakkoja."

Mutta sanoin en kykene ilmaisemaan ihmetystäni, kun ajattelevienkin ihmisten keskuudessa kuulen vielä puhuttavan kuningasvallasta niinkuin hallitut kansakunnat olisivat yksityistä irtaimistoa, jota voidaan ostaa ja myydä tai muutoin hankkia kuten lampaita, näiden kuninkaan ollessa oikeutettu saamaan elantonsa niiden lihasta ja kokoamaan niiltä villat. Sellaisen katsantokannan mukaan soveltuisi Akilleen suuttunut määritelmä kehnoista kuninkaista — "ihmissyöjät" — vakituiseksi ja vastaavaksi nimitykseksi kaikille hallitsijoille, ja kuninkaan valtakunnan laajentaminen merkitsisi samaa kuin yksityishenkilön varallisuuden kartuttaminen! Kuninkaat, jotka niin ajattelevat, olkoot kuinkakin mahtavia, eivät voi olla kansakunnan todellisia kuninkaita sen paremmin kuin paarmat ovat hevosen herroja; he imevät sitä, ja saattavat ärryttää sen hurjistuksiin, mutta eivät johtele sitä.

He ja heidän hovinsa ja heidän armeijansa ovat — jos kykenisi näkemään selkeästi — vain iso suosääsken laji, jolla on painettikärsä ja sävelikäs, soitonjohtajan ohjailema torvi-ininä kesäisessä ilmassa; hämärä saattaa toisinaan olla otollisempi, mutta tuskin terveellisempi sen surviaiskomppaniain välkkyville usville. Tosikuninkaat sillävälin hallitsevat hiljaisesti, jos ollenkaan, ja tuntevat hallitsemisen tympäiseväksi; liian monet heistä tekevät "il gran refiuto" [suuren kieltäymyksen], — ja jos he eivät tee, niin laumaväki kohta kun he saattaisivat käydä sille hyödyllisiksi, jokseenkin varmasti tekee oman "suuren kieltäymyksensä" heistä.

Kuitenkin saattaa näkyväinen kuningas jonakuna päivänä olla tosikuningaskin, jos konsaan koittaa se päivä, jolloin hän tahtoo arvioida valtakuntaansa tämän edustaman voiman mukaan, — eikä maantieteellisten rajojen perusteella. Ylen vähän on sillä väliä, leikkaako teiltä Trient[23] lohon täältä tai kiertääkö teille Rein yhtä linnaa vähemmän tuolla. Mutta teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, voitteko toden teolla sanoa tälle miehelle: "mene", niin että hän menee, ja toiselle: "tule", niin että hän tulee, — voitteko kierrättää kansaanne kuten Trientiä, ja minne käskette heidän tulla ja minne mennä. Teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, vihaako kansanne teitä ja kuoleeko teidän tauttanne, vai rakastaako teitä ja elääkö teissä. Valtakuntaanne saatte paremmin mitatuksi väenpaljouksien mukaan kuin penikulmin, laskien rakkaus-leveysastein — ei päiväntasaajasta luettuina, vaan ihmeellisen lämmintä ja rajatonta päiväntasaajaa kohti.

Mitatuksi! — ei, te ette voi mitata. Kuka kykenisikään mittaamaan, mikä eroavaisuus on niiden vallalla, jotka "tekevät ja opettavat" ja jotka ovat suurimmat maapallon valtioissa kuten taivaankin valtakunnassa — ja niiden vallalla, jotka repivät alas ja hävittävät: vallalla, joka täysimmillään on vain koin ja ruosteen valtaa? Kummallista ajatella, kuinka koikuninkaat kasaavat aarteita koille, ja ruostekuninkaat, jotka ovat kansansa voimakkuudelle samaa kuin ruoste asevarustukselle, tallentavat aarteita ruosteelle, ja riistäjäkuninkaat rosvoille, mutta kuinka harvat kuninkaat konsaan ovat koonneet aarteita, jotka eivät tarvitse mitään vartioitsemista — aarteita, joiden anastajia saisi olla mitä enemmän, sitä parempi!