Job XXVIII 5, 6.
Ensimäinen velvollisuuteni tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, lienee pyytää teiltä anteeksi sen otsikon kaksimielisyyttä, jolla luennon aihe on ilmoitettu; saattaisitte lopuksi ajatella, että olen yrittänyt väärillä perusteilla saavuttaa tarkkaavaisuuttanne.
Minä en nimittäin tosiaankaan aio käydä puhumaan hallitsijoiksi tunnetuista kuninkaista enkä sellaisista aarteista, joilla ymmärretään varallisuutta, vaan aivan toisenlaatuisesta kuninkuudesta ja rikkauksien lähteestä kuin tavallisesti tunnustetuista. Ja tarkoituksenani kyllä olikin ensin pyytää kotvaseksi huomiotanne pelkän odotuksen varaan ja menetellä niinkuin toisinaan ohjataan ystävää yllätykseksensä näkemään viehättävän maisemapiirteen: mitä eniten halusin näyttää, sitä teki mieleni kätkeä vajavalla viekkaudellani, kunnes polvittelevia polkuja myöten aavistamattomasti saapuisimme parhaalle näkökohdalle.
Mutta suorapuheinen hyvä ystäväni, kanunki Anson, on jo osittain ehättänyt tuon samoilusuunnitelmani edelle, kuuluttaessaan puheeni käsittelevän "lukemisen taitoa ja valintaa". Olen myös kuullut tottuneiden julkisten esiintyjäin sanovan, että kuulijoita ei mikään niin pahoin väsytä, kuin yrittely pysyä puhujan mukana, joka ei heille anna mitään vihiä tarkoituksestaan. Niinpä riisunkin harsonaamion heti ja ilmaisen teille suoraan, että tahdon teille puhua kirjoista, ja miten luemme niitä ja voisimme tai huomaisimme paremmaksi niitä lukea.
Vakava aihe, sanotte, — ja laaja! Kyllähän; niin laaja, että minä en pyrikään koskettelemaan alaa kokonaisuudessaan. Koetan vain esittää teille muutamia yksinkertaisia mietteitä lueskelusta, — ajatuksia, jotka päivä päivältä uusiintuvat yhä elävämmin, kun tarkkailen yleisen mielipiteen suhtautumista meidän vakaasti lisääntyviin sivistyskeinoihimme ja siihen kirjallisuuden virtaan, joka vastaavassa määrässä leviää pohjakerroksia hedelmöittämään.
Olen sattumalta hiukan joutunut käytännöllisiin tekemisiin eri nuorisoluokkia varten toimivien koulujen kanssa ja saan vanhemmilta usein kirjeitä heidän lastensa kasvatuksesta. Tässä kirjeenvaihdossa pistää enimmäkseen silmään se seikka, että aatos "asema elämässä" on ihan vallitsevasti etusijalla noiden vanhempien — ja eritoten äitien — mielessä. "Siihen ja siihen elämäntasoon sovellettu koulutus" — tämä on yleensä päämääränä. Koskaan en havaitse heidän tavoittelevan kasvatusta joka olisi hyvä itsessään: kirjoittajien mieleen johtunee harvoin, että voisi olla pelkästään aatteellisesti oikeata opettamista. Ei, vaan koulutusta "joka turvaa poikani selkään hyvän takin"; — koulutusta jonka varassa hän voi huoletta painaa vieraissakävijän nappulaa kaksikelloisilla ovilla; — koulutusta joka lopulta toimittaa hänen omaankin asumukseensa kaksikelloisen oven; sanalla sanoen, opetuksen tulee tuottaa määrättyä "edistystä elämässä". Nuo vanhemmat eivät näköjään tule koskaan ajatelleiksi, että saattaa olla sellaista kasvatusta, joka itsessään on edistystä elämässä; — että kaikki muu kuin sellainen kenties onkin Kuoleman kutsumusta; — ja että tätä varsinaista kasvatusta voisi ehkä saada tai antaa helpommin kuin he ensimältä luulisivat, kunhan vain ryhtyisivät toimeen oikealla tavalla. Väärin alottaen ei sitä ole saatavissa mistään hinnasta eikä mistään suosiosta.
Tuo "edistys elämässä" onkin luullakseni vallitsevin ja voimakkain aatos tämän peräti puuhakkaana hyörivän kansan mielessä; ainakin se on avonaisimmin tunnustettu aatos, ja sitä esitetään sopivimpana yllykkeenä nuorison ahkeroimiselle. Pääasiallisena tarkoituksenani on tällä kertaa katsastaa teidän kanssanne, mitä tähän aatokseen käytännössä sisältyy ja mitä siihen pitäisi sisältyä.
Käytännön mukaan "edistys elämässä" merkitsee nykyään, että asianomainen pääsee huomatuksi yhteiskunnassa, — saavuttaa aseman, joka muiden on tunnustettava kunnioitettavaksi tai kunniakkaaksi. Tällä edistyksellä emme yleensä ymmärrä pelkkää varallisuuden hankintaa, vaan tietoa, että tämä kansalainen on päässyt varoihin, — emme minkään suuren tarkoitusperän saavutusta, vaan sen toteutuksen näkyväisyyttä. Lyhyeen, me tarkoitamme kiittelynjanomme tyydytystä. Jos se jano onkin ylevien mielten viimeinen vajavuus, se on myös heikkojen ensimäinen, ja ylimalkaan se ilmenee keskulaisen ihmiskunnan voimakkaimpana kannustimena: rotumme suurimmat ponnistukset on aina voitu johtaa ylistyksen kaipuusta, niinkuin nautinnonhalu on sen suurimmat onnettomuudet aiheuttanut.
En aio tuomita enkä puolustaa tätä vaikutinta. Soisin teidän vain tuntevan, kuinka se on ponnistelun pohjalla semminkin kaikkien nykyaikaisten pyrkimysten. Turhamaisuuden tyydytys se meillä on uurastuksen elvyke ja levon viihdyke; niin likeisessä kosketuksessa se on itse elonlähteiden kanssa, että turhamaisuutemme haavoittamista mainitaan aina (ja oikein) jotenkuten kuolettavaksi:[1] sen tuottaman tunnevamman vastineena on englanninkielen sanastossa mortification, sama ilmaus, jota käytämme syöpyvästä ja paranemattomasta ruumiillisesta vauriosta. Ja vaikka harvoissa meistä lienee kylliksi lääkäriä havaitsemaan, mitä kaikkea tämä intohimo vaikuttaa terveydessä ja tarmossa, luulen useimpien rehellisten ihmisten tuntevan ja olevan valmiita tunnustamaan, että sen johtava voima on heidän vaikuttimiansa.
Merimies ei tavallisesti halua kapteeniksi yksistään syystä että hän tietää kykenevänsä hoitelemaan laivaa paremmin kuin kukaan samalla retkellä olevista. Hän kaipaa kapteenin asemaa, jotta häntä puhuteltaisiin kapteeniksi. Papin ei tavallisesti tee mieli piispaksi pelkästään siinä vakaumuksessa, että kenenkään muun käsi ei voi johdella hiippakuntaa vaikeuksien läpi niin lujasti kuin hänen. Arvonimi häntä ensimäiseksi houkuttelee. Ja ruhtinas ei yleensä pyri laajentamaan tai alamainen voittamaan valtakuntaa siinä uskossa, että yksikään toinen ei voisi valtaistuimella palvella valtiota yhtä hyvin, vaan hän haluaa saada majesteettinsa niin monille huulille kuin on taivutettavissa sitä lausumaan.