Tämän siis ollessa pääkäsityksenä edistyksestä elämässä, se tuntuu meillä kaikilla erikoisesti siinä asemamme mukaan muodostuvassa menestyksessä, jota sanomme "hyvään seuraan pääsemiseksi". Me emme pyri hyvään seuraan sillä perusteella, että saamme siinä olla, vaan tahdomme, että meitä nähdään siinä; ja käsityksemme sen hyvyydestä riippuu ensikädessä siitä, kuinka huomattavaa se on.

Suotteko anteeksi, jos hetkiseksi pysähdyn tekemään teille kysymyksen, jota pelkään teidän mahdollisesti pitävän sopimattomana?

En voi milloinkaan pitkittää esitelmää, ellen tunne tai tiedä, että kuulijakunta on joko puolellani tai vastassani. En suurestikaan välitä, kumpaisella kannalla he alussa ovat, mutta itse kanta on minun tiedettävä, ja tällä hetkellä minun pitäisi saada selville, asetanko suuren yleisön toiminnan vaikuttimet mielestänne liian alas. Olen päättänyt tänä iltana esittää ne siksi matalina, että ne myönnettäisiin todennäköisiksi; seikka on nimittäin sellainen, että aina kun minä valtiotaloudesta kirjoitellessani oletan, että inhimillisen toiminnan vaikuttimena saattaa ottaa lukuun hiukan rehellisyyttä, tai ylevämielisyyttä — taikka niin sanottua "hyvettä" —, on minulle huomautettu vastaan: "Teidän ei sovi perustaa mitään siihen: tuo ei ole ihmisluontoa; älkää olettako ihmisille yhteiseksi muuta kuin havittelua ja kateutta — millään muulla tunteella ei ole vaikutusta heihin, paitsi satunnaisesti ja heidän pääpyrkimystensä ulkopuolella olevissa asioissa." Niinpä siis olen tänä iltana alottanut varsin matalalta vaikuttimien askelmalta; mutta minun pitää saada tietää, olenko mielestänne osannut oikeaan.

Sallikaa siis minun pyytää niitä nostamaan kätensä, jotka myöntävät, että kiittelyn kaipuu tavallisesti on ihmisten voimakkaimpana vaikuttimena edistyksensä tavoittelussa ja että aivan toisarvoisella vuorolla rehellisesti halutaan suorittaa jotakin velvollisuutta. (Kymmenkunta kättä nousee — kuulijakunnan ollessa osittain epätietoinen, tokko luennoitsija on tosissaan, ja osittain ujo ilmaisemaan mielipidettänsä.) Puhun ihan vakavasti — tahdon todellakin tietää, mitä arvelette; voin kuitenkin ottaa selon kysymykseni kääntämisellä toisin päin. Nostaisivatko ne kätensä, jotka uskovat, että velvollisuus on yleensä ensimäisenä ja ylistyksenhalu toisarvoisena vaikuttimena? (Yhden käden mainitaan kohonneen, luennoitsijan takana.)

Hyvä on: näen että te olette puolellani ja että minä en teidän käsityksenne mukaan ole alottanut liian läheltä pohjapintaa. Vaivaamatta teitä enemmällä tiedustuksella rohkenen nyt otaksua, että te tunnustatte velvollisuudelle ainakin toisen tai kolmannen sijan vaikuttimien yhdistelmässä. Te olette sitä mieltä, että halu tehdä jotakin hyödyllistä, tai saavuttaa jotakin todellista hyvää, on varmastikin olemassa rinnakkaiskäsitteenä — vaikkakin toisarvoisena — enimpien ihmisten edistyspyrkimyksessä. Te myönnätte, että kohtuullisen rehelliset ihmiset haluavat paikkaa ja virkaa ainakin jossain määrin sen hyväätekevän vallan vuoksi, jota se asema tuottaa, — ja mieluummin asettuvat yhteyteen järkevien ja tietävien henkilöiden kanssa kuin liikkuvat houkkioiden ja tietämättömien parissa, nähtiinpä heidät noiden järkevien seurassa tahi ei. Ja lopuksi — huolimatta tässä kerrata mitään joka-aikaisia selviöitä ystävien suuriarvoisuudesta ja kumppanien vaikutuksesta — te kaiketikin vahvistatte, että meidän onnellisuutemme ja hyödyllisyytemme yleiset edellytykset ovat riippuvaisia siitä, kuinka hartaasti haluamme tosia ystäviä ja viisaita kumppaneita, ja että niiden toteutuminen on saatavissa aikaan siinä määrin kuin kumpaistenkin valitsemisessa käytämme vakaisuutta ja harkintakykyä.

Mutta jos meillä nyt olisikin sekä tahtoa että oivallusta ystäviemme hyvään valitsemiseen, — kuinka harvoilla meistä onkaan siihen valtaa! tai ainakin, kuinka rajoitettu onkaan enimmäkseen valinnan ala!

Melkein kaikki ihmissuhteemme ovat sattuman tai välttämättömyyden määräämiä ja ahtaaseen kehään supistettuja. Me emme pääse väleihin kenen kanssa vain haluaisimme tuttavuutta, ja tuttaviamme emme saa vierellemme silloin kun heitä kipeimmin tarvitsisimme. Kaikki korkeampaa inhimillistä henkevyyttä edustavat piirit ovat ainoastaan hetkellisesti ja osittain avoinna alapuolellaan oleville. Hyvässä lykyssä voimme vilahdukselta nähdä suuren runoilijan ja kuulla hänen äänensä kaiun, tai tehdä kysymyksen tiedemiehelle ja saada hyvänsävyisen vastauksen. Voimme tunkeutua kymmeneksi minuutiksi puhuttelemaan ministeriä, joka luultavasti vastailee vaitioloa pahemmilla sanoilla, harhaannuttavilla nimittäin, tai kerran pari elämässämme siepata etuoikeudeksemme heittää kukkavihko prinsessan polulle taikka pyydystää kuningattaren suopea silmäys.

Ja näitä hetkisen sattumia me kuitenkin himoitsemme, ja kulutamme ikävuotemme ja intomme ja kykymme jotensakin vain tällaiseen havitteluun, vaikka meille on kaiken aikaa avoinna seurue, joka haastelee meille niin kauvan kuin haluamme, mikä tahansa olkoonkin säätyarvomme tai toimemme, — haastelee parhaimpansa mukaan valituin sanoin ja on kiitollinen, jos heitä kuuntelemme. Ja me emme silti ota suurestikaan lukuun tätä etevää ihmispiiriä, — kenties emme kokonaisen päivän mittaan tahdo kuulla ainoatakaan sanaa siitä, mitä he lausuisivat, — syystä että tuo seurue on niin lukuisa ja säveä, niin horjumattoman kärsivällinen odottelemaan ympärillämme päivät päästään, ei myöntääkseen puheillepääsyä, vaan saadaksensa; sen parempaa kunnioitusta emme osoita noita kuninkaita ja valtiomiehiä kohtaan, jotka viivyskelevät yksinkertaisesti kalustetuissa ja ahtaissa etuhuoneissaan, kirjahyllyissämme!

Sanotte minulle kenties, tai ajattelette itseksenne, että se penseys, jolla katselemme tätä huomiotamme anovaa aatelia, ja se kiihko, jolla tavoitamme yleensä aatelitonta seuraa, vaikka se suhteellisen ylemmyytensä tunnossa halveksii meitä tai ei kykene meille mitään opettamaan, — että nuo kaksi mielentilaamme johtuvat eräästä seikasta: me voimme nähdä elävien ihmisten kasvot ja haluamme tutustua heihin itseensä emmekä heidän lausumiinsa. Mutta niin ei ole asian laita. Olettakaamme, että te ette näkisikään heidän kasvojansa; — olettakaamme, että teidät voitaisiin asettaa kaihtimen taakse valtiomiehen työhuoneeseen tai ruhtinaan kamariin, ettekö ilomielin kuuntelisi heidän sanojansa, vaikka olisikin kiellettyä astumasta esille kaihtimen takaa? Ja kun kaihdin on vain hiukan pienempi, — kaksi- eikä nelitaitteinen, — ja te voitte siis piillä kahden kirjankannen takana ja kaiken päivää kuunnella satunnaisen puhelun asemesta ihmiskunnan viisaimpien harkittuja, tarkoituksellisia, valittuja esityksiä, niin te vähäksytte tätä puheillepääsyn asemaa ja kunniakasta erisneuvottelua!

Mutta kenties muistutattekin haluavanne kuunnella eläviä ihmisiä sentähden, että he puhuvat tapahtuvista asioista, jotka kuuluvat juuri sillä hetkellä harrastuksenne alaan. Ei, niin ei voi olla, sillä itse nuo elävätkin ihmiset haastavat teille tilapäisistä asioista paljoa paremmin kirjoitelmissaan kuin huolettomalla suupuheella. Silti myönnän, että tämä vaikutin todella tehoaa teissä, sikäli kuin tuollaiset nopeasti kyhätyt ja lyhytaikaiset kirjoitelmat ovat teille mieluisampia kuin verkkaiset ja pysyväiset kirjoitelmat — varsinaiset kirjat. Sillä kaikki kirjat voidaan jakaa kahteen luokkaan, hetken kirjoihin ja kaiken ajan kirjoihin. Pankaa merkille tämä ero — se ei merkitse vain laatua. Ei yksinomaan huonoilta kirjoilta puutu pysyväisyyttä ja hyville koidu sitä. Se on laji-ero. On hyviä hetken kirjoja ja hyviä kaikiksi ajoiksi, huonoja hetken kirjoja ja huonoja säilyviä. Minun on määriteltävä nuo kaksi lajia, ennen kuin johdun pitemmälle.