Hyvä hetken kirja siis — jätän silleen huonot — tulee vain hyödyllisenä tai mieluisana ja teitä varten painettuna pakinana joltakulta henkilöltä, jonka kanssa ette saa muulla tavoin keskustelluksi. Usein peräti hyödyllisenä, kertoen mitä tarvitsette tietoonne; usein peräti miellyttävänä, niinkuin järkevän ystävän suusanallinen juttelu. Pirteät matkakuvaukset, hyväntuuliset ja sukkelat päivänkysymysten koskettelut, vilkas tai liikuttava tarinoiminen romaanin muodossa, luja asiatietojen maininta sellaisten henkilöiden esittämänä, joilla on ollut toimivaa osuutta nykyisen historian tapauksissa — kaikki nuo hetken tuotteet, jotka sivistyksen yleistymisen mukana lisääntyvät keskuudessamme hyvällä vauhdilla, ovat erikoisena meidän ajanjaksomme tunnuspiirteenä: meidän tulee olla ylen kiitollisia niistä ja hävetä kelpo lailla, jos emme millään tavoin käytä niitä hyvin.
Mutta me käytämme niitä mahdollisimman pahoin, jos annamme niiden anastaa sijan todellisilta kirjoilta — sillä tarkoin puhuen ne eivät lainkaan ole kirjoja, vaan pelkkiä kirjeitä tai sanomalehtiä hyvään asuun painettuina. Ystävämme kirje saattaa olla ihastuttava tai tarpeellinen tänään: tokko tallettamisen arvoinen, se on erikseen harkittava. Sanomalehti saattaa olla aivan paikallaan aamiaisen edellä, mutta varmastikaan ei siitä ole luettavaksi koko päivän osalle. Samaten — nidokseksi sidottuna — tuo pitkä kirje, joka niin miellyttävästi kuvailee teille sen ja sen seudun majataloja ja teitä ja viimevuotisia säitä, tai joka kertoo teille noin hauskan tarinan taikka antaa tositiedot eräiden tapauksien yksityiskohdista — tuollainen kirje saattaa olla hyvinkin arvokas satunnaisesti silmättäväksi, mutta siitä ei seuraa, että se sanan todellisessa merkityksessä on laisinkaan "kirja" ja oikealla tavalla "luettava".
Kirja ei varsinaisesti ole puhuttua, vaan kirjoitettua, eikä kirjoitettua pelkästään aikalaisille, vaan pysyäkseen käytettävänä. Pakinakirja painetaan ainoastaan sen vuoksi että sen tekijä ei voi puhua tuhansille ihmisille yhtaikaa; jos voisi, niin hän tekisi sen — nidos ei ole muuta kuin hänen äänensä monistus. Te ette saa puhutelluksi Intiassa oleksivaa ystäväänne; vain sen tilaisuuden puutteessa te kirjoitatte hänelle: se on pelkkää äänen siirtoa. Kirjailijalla on jotakin sanottavaa, mikä hänen käsityksensä mukaan on totta ja hyödyllistä tai kohottavan kaunista. Hänen tietääkseen ei yksikään vielä ole sanonut sitä; hänen tietääkseen ei kukaan muu voi sanoa sitä. Hänen on pakko sanoa se, selkeästi ja sointuisasti, jos käy päinsä — selkeästi joka tapauksessa. Elämänsä sisällössä hän tuntee ilmeiseksi tämän saavutuksen tai saavutusryhmän — tämä on se tositiedon tai -näkemyksen sipale, minkä hän yksilöllisellä osuudellaan päiväpaisteesta ja maankamarasta on tavoittanut. Hänen tekisi hartaasti mieli vakauttaa se saataville ainiaaksi, — kaivertaa se kallioon, jos olisi mahdollista, sanoen: "Tämä on paras minua; muuten minä söin ja join ja nukuin, rakastin ja vihasin, niinkuin muutkin; elämäni oli kuin huurun hahtuva, häipyvä; mutta tämän minä näin ja tiesin: tämä — jos minusta mikään — on muiston arvoista." Se on hänen "kirjoitelmansa"; se on hänen inhimillisissä rajoissaan ja hänen mahdollisen tosi-innoituksensa asteen mukaisesti hänen kirjoituksensa. Se on "Kirja".
Kenties ajattelette, että mitään kirjoja ei ole sillä tavoin sommiteltu?
Mutta kysynpä teiltä jälleen: uskotteko olevan olemassa rehellisyyden rahtuakaan tai nimeksikään lähimäisrakkautta? Vai ajatteletteko, että viisaat ihmiset eivät milloinkaan voi olla rehellisiä tai hyväntahtoisia? Toivoakseni ei yksikään meistä ole niin onneton, että siten ajattelisi. No, mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa. Se on aina huonojen katkelmien seassa — kehnosti suoritetussa, leventelevässä, teennäisessä tavoituksessa ilmenevänä. Mutta jos luette oikein, teidän on helppo keksiä todet palaset, ja ne ovat kirja.
Ja kaikkina aikoina ovat suurimmat sielut kirjoittaneet tämänlaatuisia kirjoja: suuret johtajat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Ne ovat kaikki teidän valintanne tavattavissa, — ja elämä on lyhyt. Tämän muistutuksen olette kuulleet ennenkin; mutta oletteko kuitenkaan mitannut ja suhditellut tätä lyhyttä elonaikaa ja sen mahdollisuuksia? Tiedättekö, että jos luette tämän, te ette voi lukea tuota — että te ette voi huomenna voittaa mitä menetätte tänään? Tahdotteko mennä jutustamaan sisäkkönne tai tallirenkinne kanssa, kun saisitte puheillepääsyn kuningatarten ja kuninkaitten luona; tai hyvitättekö mieltänne sillä ajatuksella, että te missään arvokkaassa omien arvonanto-vaatimustenne tunnossa tungeksitte joukon seassa hankkimaan pääsykorttia sinne ja puhutteluvuoroa tänne, kun kaiken aikaa tämä ikuinen hovi on teille avoinna, seurue laajana kuin maailma, lukuisana kuin sen päivät — edustaen jokaisen paikan ja ajan valio- ja valtaväkeä? Sinne pääsette aina; siellä saatte mielenne mukaan valita kumppanuutenne ja arvosijanne; kerran tulleena ei teitä voi sieltä häätää muu kuin oma vikanne; sikäläisen kumppanuutenne ylhäisyydellä koetellaan taatusti teidän oma sisäinen ylhäisyytenne, ja sen sijan mukaan, minkä haluatte ottaa tässä kuolleiden seurueessa, saa arvostelluksi niitä perusteita, joilla pyritte saavuttamaan huomaavaisuutta elävien seurassa, — päätellyksi, minkä verran niissä vaikuttimissanne on totuutta ja vilpittömyyttä.
"Sijan, minkä haluatte ottaa" ja minkä omaksumiseen laittaudutte päteväksi, — on minun lisättävä. Ottakaa nimittäin huomioon: tämä menneisyyden hovi eroaa kaikesta elävästä ylhäisöstä siinä, että se on avoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Noiden elyseiläisten[2] porttien vartijaa ei mikään äveriäisyys lahjo, mikään nimi nöyrrytä, mikään temppu petä. Käsitteen syvässä merkityksessä sanoen sinne ei koskaan pääse halpa arkisielu. Tuon hiljaisen Faubourg Saint-Germainin oviverhojen edessä tapahtuu vain lyhyt tutkistelu: "Ansaitsetteko pääsyn? Siinä tapauksessa astukaa sisälle. Pyrittekö aatelin pariin? Aateloitkaa itsenne, niin kumppanuus on teidän. Kaipaatteko viisaiden haastelua? Oppikaa sitä ymmärtämään, niin saatte kuunnella. Mutta muilla ehdoilla? — ei. Jos te ette tahdo kohota meidän luoksemme, me emme voi kumartua teihin. Elävä valtias saattaa asettua kohteliaaksi, elävä viisaustieteilijä harkitusti vaivautua selittelemään ajatuksiansa teidän asteeltanne; mutta me täällä emme tekeydy emmekä käytä tulkintaa; teidän on noustava meidän ajatustemme tasolle, jos mielitte ilahtua niistä, ja otettava osaa tunteisiimme, jos aiotte läsnäolomme oivaltaa."
Näin siis on teidän tehtävä, ja minä myönnän, että se on paljon. Sanalla sanoen, teidän tulee rakastaa tätä väkeä, jos haluatte sen parissa olla. Mikään kunnianhimo ei hyödytä. He halveksuvat kunnianhimoanne. Teidän on rakastettava heitä ja osoitettava rakkautenne kahdella tavalla.
I. — Ensiksikin teillä tulee olla tosi halu saada opetusta heiltä ja sijoittua heidän ajatuksiinsa. Heidän, huomatkaa; älkää toivoko löytävänne vain omianne heidän lausuminansa. Jos kirjan kirjoittaja ei ole teitä viisaampi, niin teidän ei tarvitse sitä lukea; jos hän on, niin hän monessakin suhteessa ajattelee toisin kuin te.
Hyvin kerkeitä olemme sanomaan kirjasta: "Tämäpä on hyvää — ihan mitä minä ajattelin!" Mutta oikea tunne on: "Ihmeellistä! Tuota en ole tullut ennen ajatelleeksi, ja kuitenkin näen sen olevan totta; tai jollen oivalla sitä nyt, niin toivoakseni minulle tuonnempana selviää tämän pätevyys." Mutta olkoonpa teillä tämä alistuvaisuus tahi ei, valmistautukaa ainakin lähestymään tekijää siinä mielessä, että pääsette hänen tarkoituksensa perille, älkääkä löytääksenne omia käsityksiänne. Punnitkaa sitä jälkeenpäin, jos katsotte siihen pystyvänne; mutta ottakaa siitä ensin selko.