Ja olkaa myös varma siitä, että jos tekijä on minkään arvoinen, te ette oitis tajua hänen täyttä tarkoitustansa, — ei, vieläpä ette pitkään aikaan kykene millään tavoin hänen koko sanottavaansa saavuttamaan. Tietenkin hän sanoo mitä hän tarkoittaa, ja voimakkainkin ilmauksin; mutta hän ei saa sanoiksi sitä kaikkea, ja vielä ihmeellisempää on, että hän ei tahdokaan, paitsi kätkettyyn tapaan ja vertauskuvilla, ollakseen varma siitä, että te erityisellä harrastuksella tutkitte sanottua. En tosin oikein näe perustetta siihen, en kykene oikein selvittelemään tuota viisaiden kiduttavaa pidättyväisyyttä, jolla he aina piiloittavat syvemmän ajatuksensa. He eivät anna sitä teille avun muodossa, vaan palkkiona, ja tahtovat takeita siitä, että sen ansaitsette, ennen kuin sallivat teidän saavuttaa sen.

Mutta samoin on viisauden esineellisen muodon — kullan — laita. Teistä ja minusta ei näköjään ole mitään syytä, minkätähden maan sähköiset voimat eivät yhdellä kertaa kuljettaisi kaikkea sen tallettamaa kultaa vuorenhuipuille, jotta kuninkaat ja kansat tietäisivät kaiken saatavissaolevan kullan olevan koolla ja ilman erityistä kaivamisen vaivaa, jännittyneen kiihtymyksen ja sattuman oikkujen kiusaamatta, aikaa hukkaamatta, lohkoisivat sitä ja löisivät rahaksi tarpeen mukaan. Mutta Luonto ei järjestä asiaa siten. Se asettelee sitä pikku maanrakoihin, kukaan ei tiedä minne: saattaa kaivaa kauvan, eikä löydy lainkaan; on kaivettava suurella työllä, löytääkseen mitään.

Niin, juuri siten on ihmisten parhain viisaus talletettuna. Hyvän kirjan ääreen päästessänne teidän on kysyttävä itseltänne: "Olenko halukas tekemään työtä australialaisen kaivosmiehen tavoin? Ovatko kuokkani ja lapioni hyvässä terässä, ja olenko itse hyvässä kunnossa, hihat kierrettyinä kyynäspäihin, ilman hengästymisen oireita, malttavaisuus vireessä?" Ja pysyäkseni vielä kotvasen tässä vertauskuvassa — ikävystyttämisenkin uhalla, sillä se on läpeensä valaiseva —: kun etsimänänne metallina on kirjoittajan ajatuskanta tai tarkoitus, niin hänen sanansa ovat kuin kallio, jota teidän on rusennettava ja sulatettava sen tavoittaaksenne. Ja kuokkinanne ovat teidän oma huolellisuutenne, älynne ja tietomääränne; sulatusuuninanne on oma ajattelevainen sielunne. Teidän on turha toivoa ylettyvänne minkään hyvän kirjailijan tarkoitukseen ilman noita työkaluja ja tuota ahjoa; usein tarvitsette terävintä, hienointa purastusta ja kärsivällisintä sulattelua, ennen kuin saatte sitä metallia yhden murusenkaan.

Ja sentähden, kaikkein ensimäiseksi, sanon sen teille vakavasti ja varmasti, tietäen että olen tässä kohden oikeassa, teidän on totuttauduttava silmäämään tarkoin sanoja ja vakuuttautumaan niiden merkityksestä, tavu tavulta — vieläpä kirjain kirjaimelta. Te voisitte lukea kaikki British Museumiin kootut kirjat (jos ihmisen ikä riittäisi siihen) ja silti jäädä oppimattomaksi olennoksi; mutta jos luette hyvää kirjaa kymmenen sivua, kirjain kirjaimelta — toisin sanoen todella tarkoin —, niin olette ainiaaksi jossain määrin sivistynyt henkilö. Sivistyksessä ja sivistymättömyydessä (pelkkää älyllistä puolta ajatellen) on kaikkena erona tämä täsmällisyys.

Hyvinkasvatettu herrasmies ei kenties osaa montakaan kieltä — hän saattaa kyetä puhumaan ainoastaan äidinkieltänsä —, hän on ehkä lukenut vain muutamia kirjoja. Mutta mitä tahansa kieltä hän osaa, sitä hän osaa tarkalleen; mitä sanaa hän käyttääkin, sen hän ääntää oikein; ennen kaikkea hän on perehtynyt sanojen hienostoon, eroittaa ensi silmäyksellä puhdassyntyiset ja taatut sanat nykyhetken arkiroskasta, muistaa niiden sukupuun — niiden keskinäiset risteytykset, etäisimmätkin sukulaissuhteet ja minkä hyväksytyn aseman ne eri aikoina ja eri maissa ovat saaneet sanojen kansallisessa ylhäisössä. Mutta sivistymätön henkilö saattaa osata ulkoa paljonkin kieliä ja puhua niitä kaikkia, silti tuntematta todellisesti sanaakaan niistä, — sanaakaan edes omasta kielestään. Tavallisen taitava ja järkevä merten kyntäjä kykenee ohjaamaan aluksensa viitattomilta ulapoilta satamaan; kuitenkin hänen tarvitsee virkkaa vain lause millä kielellä hyvänsä, ilmetäkseen kouluttamattomaksi henkilöksi: samaten myös yhden ainoan lauseen korostus tai sanankäänne ilmaisee oppineen miehen.

Ja sivistyneet henkilöt tuntevat tämän niin voimakkaasti, myöntävät niin ratkaisevasti, että väärä korko tai virheellinen tavu riittää jokaisen sivistyskansan eduskunnassa määräämään miehelle ainiaaksi jollakin tavoin alemman arvosijan. Ja tämä on oikein; mutta valitettavasti ei vaadita vielä suurempaa täsmällisyyttä ja tähdellisessä tarkoituksessa. On kyllä paikallaan, että horjahdus latinankielen laajuussäännöistä herättää hymyilyä parlamenttimme alihuoneessa;[3] mutta on väärin, että virheelliselle äidinkielen lauseelle ei siellä rypistetä otsaa. Muutamat hyvin valitut ja hyvin oivallettavat sanat ajavat asian siinä missä tuhannen ei tehoa kunnollisesti jos tässä monilukuisuudessa annetaan sanojen epävakaisesti häilyä toistensa merkityksessä.

Niin, ja sanat saavat joskus aikaan kuolettavaa tärvellystä, jos niitä ei pidetä aisoissa. Parhaillaankin sorisee ja hiiviskelee ympärillämme Euroopassa kaikenmoisia naamioituja sanoja, — (niitä ei ole koskaan ennen esiytynyt niin runsaasti, ja tähän on syynä pintapuolisen, haihattelevan, tahrivan, tarttuvan "tietoviisauden" tai oikeammin -patustelun leviäminen kaikkialle sekä kaavioiden ja sanantapa-varastojen pänttäys kouluissa inhimillisten ajatus-ilmausten asemesta) — on liikkeellä naamioituja sanoja, joita kukaan ei ymmärrä, mutta jokainen käyttää, ja joiden puolesta enimmät ihmiset myös tahtovat taistella, elää tai kuollakin, luulotellen niiden merkitsevän mikä mitäkin heille rakasta: sellaisilla sanoilla on nimittäin kameleontin muuntelehtiva verho — matelijan vaihtuva väri kunkin mielikuvituksen maaperän mukaan; sillä maaperällä ne väijyskelevät ja sieppaavat saaliiksensa.

Ei ole ollut petoeläviä niin raastavia, ei valtiotaidon edustajia niin ovelia, ei myrkyttäjiä niin tuhotehoisia kuin nämä naamioidut sanat. Ne ovat ihmisen aatoksien kieroja toimitsijoita: mitä hyvänsä harrastusta tai vaistoa hän hartaimmin hellii, sen hän luovuttaa suosikiksensa päässeen naamioidun sanan huostaan, ja tuo sana saa lopulta äärettömän vallan hänen ylitseen, — häneen ei pääse vaikuttamaan muutoin kuin sen välityksellä. Ja niin sekarotuisissa kielissä, kuin englanninkielessä, esiintyy ihmisten käytettäväksi — melkein heidän tahtomattansakin — se onneton kaksimielisyyden tilaisuus, että he voivat käyttää sanan kreikkalaista tai latinankielistä vastiketta silloin kun haluavat esittää käsitteen arvokkaana, mutta halventaakseen sitä valitsevat saksilaisen tai muutoin arkisen sanavastikkeen.[4]

Yleisössä esiintyy taipumusta käsittämään elinsanojensa muoto siksi voimaksi, josta nuo sanat kertovat; kuinka tehokkaasti ja terveellisesti sitä tottumusta ehkäisisikään erimuotoisuuden poistaminen varsinkin tärkeimmissä käsitteissä! Sellaista vaikutusta tuottaisi esim., jos me aina joko pitäisimme tai epäisimme kreikkalaisen muodon biblos eli biblion oikeana ilmauksena "kirjalle" — sen sijaan että käytämme sitä ainoastaan yhdessä tapauksessa, jolloin pyrimme antamaan arvokkuutta tälle käsitteelle, ja käännämme sen omalle kielellemme kaikkialla muualla.[5] Kuinka terveellistä olisikaan niille monille yksinkertaisille sieluille, jotka Jumalan Sanan hengen sijasta palvovat sen kirjainta (aivan niinkuin toiset epäjumalanpalvelijat asettavat Hänen läsnäolonsa sijalle Hänen kuvansa), jos esim. sellaisessa kohdassa kuin Apostolien Tekojen XIX, 19 säilyttäisimme kreikkalaisen ilmauksen, sitä kääntämättä, ja heidän olisi luettava: "Useat niistä, jotka olivat taikoja harjoittaneet, kantoivat pipliansa [raamattunsa — Suom.] kokoon ja polttivat ne kaikkien nähden; ja kun niiden arvo laskettiin yhteen, huomattiin sen olevan viisikymmentä tuhatta hopearahaa"! Tai jos, toisin päin, kääntäisimme sen ollenkaan säilyttämättä ja aina puhuisimme "Pyhästä Kirjasta" emmekä "Pyhästä Pipliasta" [Raamatusta], niin saattaisi valjeta useammille kuin se seikka nyt on selvillä, että Jumalan Sanaa, jonka voimasta taivaat olivat ikivanhastaan olemassa ja ovat nykyisin tallennetut (2 Piet. III, 5-7), ei voi kellekään lahjoittaa nahkaselkäisissä kansissa, eikä kylvää mihinkään tien oheen sen paremmin höyryauran kuin höyryllä käyvän painokoneenkaan avulla; mutta kuitenkin sitä tarjotaan meille joka päivä ja saa meiltä häpäisevän epäyksen, ja kylvetään meihin joka päivä, — ja me tukahdutamme sen niin joutuisasti kuin käy päinsä.

Käsitelläksenne nyt sanoja oikein, teidän tulee opetella erityinen tapa. Melkein jokainen äidinkielenne sana on ensin ollut jonkun muun kielen sana — saksilainen, saksalainen, ranskalainen, latinalainen tai kreikkalainen — itämaisista ja alkukielistä puhumatta. Ja monet sanat ovat olleet tätä kaikkea — ensin kreikkalaisia, sitte latinaan siirtyneitä, senjälkeen ranskalaisia tai saksalaisia ja viimeiseltä englantilaisia, saaden jonkun muutoksen merkitykseensä ja käyttöönsä kunkin kansan huulilla, mutta säilyttäen syvällisen ydintarkoituksen, jonka kaikki kehittyneet opiskelijat tuntevat niitä käyttäessään vielä tänä päivänä.[6] Jos te ette osaa kreikan aakkosia, niin opetelkaa ne; nuori tai vanha — tyttö tai poika — mihin ryhmään kuulunettekin: jos aiotte lukea vakavasti (mikä tietysti edellyttää, että teiltä liikenee jonkun verran joutoaikaa), opetelkaa kreikankielen kirjaimisto; sitte hankkikaa hyviä sanakirjoja kaikista noista kielistä, ja milloin vaan olette epätietoinen jostakin sanasta, tutkistelkaa sen sukujuuri kärsivällisesti. Aluksi lukekaa Max Müllerin luennot [vertailevasta kielitieteestä], ja sitten älkää milloinkaan hellittäkö sanasta, joka näyttää teistä epäiltävältä. Se on ankaraa ahkeroimista; mutta jo ensimältäkin te huomaatte sen mielenkiintoiseksi ja viimein ehtymättömän huvittavaksi. Ja aivan arvaamattomasti hyötyy siitä yleensä henkinen ryhtinne, saaden voimaa ja täsmällisyyttä.