Tämähän ei merkitse, että teidän pitäisi osata tai yrittääkään opetella kreikkaa tai latinaa taikka ranskaa. Vieraan kielen täydelliseen oppimiseen menee kokonainen elinkausi. Mutta te kykenette helposti ottamaan selville merkitykset, joiden kautta äidinkielen sana on kulkenut, ja ne, jotka sillä vielä täytyy olla pätevän kirjoittajan käsialassa.
Ja pelkästään esimerkin vuoksi luen nyt luvallanne muutamia rivejä todellisesta kirjasta teidän kanssanne, huolellisesti, ja katson, mitä niistä ilmenee. Otan kirjan, jonka te kaikki hyvin tunnette; mitkään äidinkielemme sanat eivät ole meille tutumpia, mutta kenties ei mitään ole vähemmän luettu vähäisellä harrastuksella. Valitsen nämä 'Lycidaan'[7] säkeet:
Ehätti viimeksi ja viimeisenä läks luotsi Galilean järven sieltä; avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi (avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi), ja hiippahiukset heilui järkkymieltä, kun lausui ankarata käyttäin kieltä: "Mies nuori, liiennyt sun sijastas ois monta, joill' on vatsa valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä! Ei heillä muuhun harrastusta riitä, kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä ja arvovieras työntää syrjään tieltä; ne sokkosuut, joill' itsell' lammasrauta käteenkään tuskin käy, — jotk' eivät säästä aikaansa oppiin kunnon paimennuksen: he eivät piittaa, heidän kelpaa olla! Säräyttää olkihuilu-lirkutuksen vain muutteeks' saattavat he kartanolla: isoovat lampaat ruokintaansa vuottaa, — ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa sisäistä mätää, tauti toisiin tarttuu, ja julman suden salariisto karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä."
Miettikäämme tätä kohtaa ja tutkikaamme sen sanoja.
Eikö ensiksikin ole omituista havaita, että Milton ei ainoastaan esitä Pyhää Pietaria täydessä piispallisessa toimessa, vaan vieläpä juuri niissä tämän toimen ilmauksissa, joilta protestantit tavallisesti kiivaimmin epäävät hyväksymisensä?[8] "Hiippa"-hiukset! Milton ei suinkaan suosinut piispoja; kuinka johtuu Pyhä Pietari kantamaan "hiippaa?"
"Avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi." Ilmeneekö tässä siis se avainten valta, jota Rooman piispat ovat vaatineet, ja tunnustaako Milton sen tässä ainoastaan runoilijanvapaudella, maalauksellisuutensa takia, saadakseen kullan hohteen avittamaan tehoansa? Älkää ajatelkokaan sitä. Suuret miehet eivät tee näyttämötemppuja elämän ja kuoleman opinkäsityksillä: ainoastaan pikku sielut voivat siten menetellä.
Milton tarkoittaa mitä hän sanoo, ja tarkoittaa varsin vakaisesti — on piankin omistamassa koko henkisen tarmonsa sen lausumiseen. Sillä vaikka hän ei ollut väärien piispojen suosija, hän antoi täyden kunnioituksensa oikeille, ja Järvi-luotsi ilmestyy tässä hänen ajatuksiinsa toden piispallisuuden esikuvana ja päänä. Milton nimittäin lukee täysin rehellisessä mielessä raamatun sanat: "minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet". Puritaaninakaan hän ei tahtonut sitä lauselmaa häivyttää, jos kohta olikin huonoja piispoja olemassa; vieläpä meidän tulee häntä ymmärtääksemme ensin oivaltaa tuo lupaus: ei kelpaa silmäillä sitä syrinkarin tai henkäistä sitä kuiskauksena, niinkuin se olisi vastustajalahkon ase. Se on juhlallinen, yleispätevä vakuutus, kaikille lahkoille hyvin mielessä pidettävä. Mutta kenties kykenemme paremmin selvittämään sitä, jos jatkamme hiukan edemmäksi ja sitte palaamme tähän kohtaan. Sillä ilmeisestikin tällä toden piispallisuuden voiman nimenomaisella tehostuksella on määränä saada meidät painokkaammin tuntemaan, mitä on esitettävissä piispanvallan vääriä tavoittajia vastaan — tai yleensä niitä vastaan, jotka papistossa väärin pyrkivät vaikutusasemaan ja arvoon: joilla on "vatsa valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä".
Teidän ei sovi luulla, että Milton voisi käyttää noista kolmesta teonsanasta ainoatakaan säkeensä täytteeksi, niinkuin huoleton kirjoittaja suorittaa työtänsä. Hän tarvitsee kaikki kolme, erikoisesti nuo kolme, eikä muuta kuin ne — "hiipii" ja "tunkee" ja "kiipee"; mitkään muut sanat eivät tekisi samaa palvelusta, eikä enempää voisi lisätä. Sillä niillä esitetään tyhjentävästi ne kolmenlaista luonnonlaatua edustavat kolme ihmisluokkaa, jotka epärehellisesti tavoittelevat hengellistä valtaa.
Ensiksi ne jotka "hiipivät" tarhaan — jotka eivät välitä virasta tai nimityksestä, vaan tahtovat salaista vaikutusvaltaa; he toimivat kaikessa salavihkaa ja ovelasti, myöntyen mihin hyvänsä virkatoiminnan tai käyttäytymisen nöyristelyyn, jotta vain saavat likikohtaisesti urkkia ja huomaamattomasti johdella ihmisten mieliä. Sitte ne jotka "tunkevat" — työntäytyvät — tarhaan; — jotka luontaisella sydämen julkeudella ja mahtipontisella suulaudella ja vankkumattomalla itseluottamuksella saavuttavat kuulijoita ja vaikutusta tavallisen rahvaan keskuudessa. Lopuksi ne jotka "kiipeevät" — joilla kylläkin on ansionansa sekä lujaa että asiallista uurastusta ja opillisuutta, mutta itsekkäästi he omistavat sen tarmonsa ja kyvykkyytensä korkeiden arvosijojen ja vaikutusasemien voittamiseen, joten heistä tulee "perinnön haltijoita", vaikkakaan ei "lauman esikuvia".
Edelleen: