Te olette kuulleet kerrottavan — ja minun luullakseni on tässä väitteessä muutakin kuin mielikuvitusta, mutta pitäkäämme sitä nyt joka tapauksessa vain mielikuvituksen tuotteena — että kukat menestyvät oikein vain sellaisen ihmisen puutarhassa, joka niitä rakastaa. Minä tiedän teidän toivovan, että tämä olisi totta; teistä tuntuisi ihanalta lumovoimalta, jos te voisitte sytyttää kukkiinne syvempiä, lämpimämpiä värejä vain luomalla niihin lempeän katseen; niin, ja vieläkin ihanammalta, jos teidän katseellanne olisi voima ei ainoastaan elähyttää, vaan myös säilyttää; — jos te voisitte käskeä mustan ruosteen pysymään niistä loitolla, ja nivelikkään toukan säästämään niitä — jos te voisitte käskeä kasteen lankeamaan niille kuivuuden vallitessa ja sanoa etelätuulelle pakkasen saapuen: "Tule, etelätuuli, ja huo'u puutarhaani, jotta sen jalo tuoksu leviäisi avaralle." Tämä tuntuisi teistä ihanalta? Mutta eikö teistä tuntuisi se vielä ihanammalta kuin kaikki tämä — ja kuinka rajattomasti suuremmoisemmalta — minkä te voitte tehdä kukkien hyväksi, jotka ovat kauniimpia kuin nämä — kukkien, jotka osaavat siunata teitä, koska te olette niitä siunanneet, ja jotka osaavat rakastaa teitä, koska te olette niitä rakastaneet, — kukkien, jotka ajattelevat kuten te ja joilla on samanlainen henki kuin teilläkin; ja jotka, jos te ne pelastatte, ovat pelastettuja ijäksi? Onko tällainen valta pieni? Tuolla kaukana rämeiden ja kallioiden keskellä — kaukana kammoittavien katujen pimeässä — venyvät nämä heikot pikku kukat, kaikki lehdet kuihtuneina ja varret taittuneina: ettekö sitten koskaan haluaisi mennä niiden luo tai järjestää niitä omiin pieniin, tuoksuviin lavoihinsa tai laittaa niille omaa taimitarhaa, noille kylmässä tuulessa väriseville? Pitääkö aamun seuraaman aamua vain teille, eikä heille; ja päivän nouseman etäältä katselemaan tätä kamalaa kuolontanssia, mutta ei koskaan päivän nouseman tuulahduksellaan virvoittamaan näitä villien orvokkien ja kuusamain ja orjantappurain muodostamia eläviä kukkaryhmiä ja huutelemaan teitä akkunastanne — ei englantilaisen runoilijan valtijattaren nimeltä, vaan Danten suuren Matildan nimeltä, hänen, joka seisoi onnellisen Lethen rannalla kukkaseppeltä sitoen — sanoen:
"Matilda, nyt käyös yrttitarhaan:
Jo väistymys tul' yön, tuon peikon mustan,
Jo kuusan tienoot täyttää tuoksullaan
Ja ruusuin henkäys käy yli maan?"
Ettekö tahdo laskeutua niiden luo? — näiden suloisten elävien olentojen luo, jotka uusi rohkeus on putkahuttanut maasta taivaan syvän hohteen värittäminä — ja jotka pyrkivät ylöspäin versomisen jumalaisen voiman nostamina, ja joiden puhtaus, tomusta ja pölystä vapaana, umppu umpulta avautuu lupauksen kukaksi; — ja ne kääntyvät teidän puoleenne teitä odottaen: "kuunteleepi kukonkannus — mä kuulen, kuulen! Ja lilja kuiskaa — mä ootan!"
Huomasitteko, että minä äskeistä runoa esittäessäni sivuutin kaksi säettä; luulette ehkä minun ne unohtaneen? Tässä ne ovat:
"Matilda, nyt käyös yrttitarhaan;
Jo väistymys tul' yön, tuon peikon mustan,
Matilda, nyt käyös yrttitarhaan:
Mä veräjällä yksin ootan."
Mutta kenen luulette yksinään seisovan tämän ihanamman puutarhan veräjällä, odottaen teitä? Oletteko joskus kuulleet puhuttavan ei Matildasta, mutta Magdalenasta, joka aamulla meni yrttitarhaansa ja siellä tapasi veräjällä odottamassa miehen, jota hän luuli yrttitarhan hoitajaksi? Ettekö ole häntä etsineet usein, — etsineet häntä turhaan läpi yön; — etsineet häntä turhaan sen vanhan yrttitarhan veräjältä, jossa säkenöivä miekka odottaa? Häntä ei ole siellä koskaan, mutta tämän puutarhan veräjällä, siellä odottaa hän aina — odottaa tarttuakseen teidän käteenne — valmiina lähteäkseen katselemaan laakson hedelmiä, lähteäkseen katselemaan, onko viinipuu jo kukkinut ja onko kranaatti-omenan kukka jo käynyt umpuille. Siellä käyskentelette te Hänen kanssansa katselemassa niitten viinipuitten pieniä köynnöksiä, joita hänen kätensä hoitaa — siellä näette te kranaatti-omenan kukan avautuvan siinä, mihin hänen kätensä oli kylvänyt sen veripunaisen siemenen; — vielä enemmän: te näette enkelten joukon pitävän vartiota ja siivillään karkoittavan kaikki nälkäiset linnut hänen kylvämiltään tienvieriltä ja te kuulette heidän huutelevan toisilleen viinipuurivien välistä: "Ottakaa kiinni ne ketut, ne pikku ketut, jotka hävittävät viinipuut, sillä meidän viinipuittemme rypäleet ovat vielä hentoja." Oi te kuningattaret — te kuningattaret! pitääkö teidän maanne vuorten kätköissä ja onnellisissa lehdoissa ketuilla oleman luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä; mutta pitääkö kaupunkienne kivien huutaman teille, että ne ovat ainoat pielukset, joille Ihmisen Poika voi päänsä kallistaa?
JOHN RUSKIN.
John Ruskin, kuuluisa englantilainen taide-arvostelija ja kauneuden apostoli, syntyi Lontoossa, 8 p. helmik. 1819. Hän oli vanhempiensa, viinikauppias John James Ruskinin ja tämän puolison Margaret Coxin ainoa lapsi. Saatuaan tiedon ensimäiset alkeet ja etenkin kaikelle kauniille herkän mielensä herätyksen taiteita rakastavassa kodissaan, harjoitti hän jonkun aikaa lukuja Oxfordin yliopistossa, samalla matkustellen vanhempiensa kanssa Englannin ja Europan mantereen ristiin rastiin. Näillä matkoilla ja yksinäisillä vaelluksilla metsissä ja kedoilla ja vuorilla kehittyi hänen erinomaisen herkkä luonnon- ja kauneudentajunsa yhä hienostuneemmaksi ja yhä hartaammaksi, ja niinpä hän vasta 24 vanhana kirjoittaa siihen asti halveksitun ja parjatun maisemamaalari Turnerin puolustukseksi ensi niteen kuuluisaa teostaan Modern Painters, herättäen sillä suunnatonta huomiota ja lisäten siihen vielä vuosien mittaan 4 uutta nidettä (1843-1860).
Matkusteltuaan sitten Italiassa ja Alpeilla tutkimassa rakennustaidetta ja vuorimaalauksen "totuutta", julkaisee hän retkiensä tuloksena v. 1849 teoksen "The Seven Lamps of Architecture", omilla piirustuksillaan varustettuna.
Sitten joutuu Ruskin onnettomiin naimisiin — avioliitto purkautuu v. 1854 ja rouva Ruskin menee toiselle miehelle — viettää pitkät ajat Italiassa, Venetsiassa, valmistellen suurta ja syystä kyllä kuuluisaa teostaan "The Stones of Venice", joka sitten ilmestyykin 3:na vahvana niteenä 1851-53, jossa hän loistavalla, innostuneella ja sytyttävän runollisella tavallaan osoittaa rakennustaiteenkin noudattelevan kunkin kansan ja ajan uskontoa, siveyskäsitteitä, tapoja ja harrastuksia ja jossa hän ylistää gotiikkaa renesanssin kustannuksella.