Puku, jota pidetään vain turhamaisuudesta tai jota kateus saattaa haluamaan, on itsessään yhtä suuri paha kuin kaikki muukin, jota käytetään väärin samalla tavalla. Naisen pitäisi vakavasti pyrkimän kauniiksi, yhtä hyvin kuin hänen pitäisi pyrkimän älykkääksi; hänen pitäisi harkitseman pukuaan yhtä tarkkaan kuin sanojaan; mutta jos edellistä pidetään ja jälkimäiset lausutaan turhamaisuudesta ja ylpeydestä, ovat ne molemmat yhtä rikollisia.
106. Me olemme yleensä sitä mieltä, että miehen velvollisuudet kuuluvat julkiselle, naisen taas yksityiselle elämälle. Mutta asian laita ei ole lainkaan niin. Miehellä on oma henkilökohtainen toimensa tai tehtävänsä, joka koskee hänen kotiaan, ja sen lisäksi julkinen toimi tai tehtävä, joka on edellisen avartumus ja joka koskee valtiota. Samaten on naisella oma henkilökohtainen toimensa tai tehtävänsä, joka koskee hänen kotiansa, ja julkinen toimi tai tehtävä, joka samaten on edellisen avartumus.
Miehen velvollisuutena kotiaan kohtaan on, kuten jo ylempänä viittasimme, tukea sen elämää ja menestystä ja puolustaa sitä; naisen toimena on pitää huolta sen järjestyksestä, hempeydestä ja sulosta.
Avarra nämä molemmat tehtävät. Miehelle yhteiskunnan jäsenenä kuuluva velvollisuus on osaltaan auttaa valtion elämää ja kestävyyttä, menestystä ja puolustusta. Naiselle yhteiskunnan jäsenenä kuuluva velvollisuus on osaltaan auttaa valtion järjestystä, levittää siihen kodikkaisuutta ja sulostuttaa sitä.
Mikä on miehen tehtävänä omalla ovellaan, jota hänen tulee tarpeen vaatiessa puolustaa loukkaukselta ja ryöstöltä, sama tulee olla hänen tehtävänsä ei suinkaan pienemmässä, vaan vieläpä laveammassa mitassa maansa rajalla; ja täyttääkseen siellä tämän tärkeämmän velvollisuutensa, täytyy hänen, jos niin tarvitaan, jättää kotinsakin hävityksen saaliiksi.
Mitä naisen samalla tavoin tulee olla kodin seinien sisäpuolella: järjestyksen keskipisteenä, surujen hoivaajana ja kauneuden kuvastimena, sitä tulee hänen myös olla omaa kynnystään tuonnempana, siellä, missä järjestystä on vaikeampi pitää pystyssä, missä surut ovat suuremmat ja missä rakkaus on harvinaisempi.
Ja niinkuin ihmissydämessä aina on vaistomainen taipumus kaikkiin sen todellisiin velvollisuuksiin, — taipumus, jota sinä et voi tukahuttaa, vain väärentää tai turmella, jos sinä käännät sen pois oikeasta päämäärästään; — niin kuin siellä on voimakas rakkaudenvaisto, joka oikein hoidettuna pitää pystyssä kaiken, mikä on pyhää elämässä, mutta joka väärään vietynä sitä kaataa, ja jonka täytyy tehdä niin tai näin; — niin on myös ihmissydämessä sammuttamaton vaisto, vallanrakkaus, joka oikeaan ohjattuna pitää pystyssä lain ja elämän koko ylevyyden, mutta joka harhaan johdettuna hävittää ne molemmat.
Jumala laski sen juuret syvälle miehen ja naisen sydämen sisimpään, ja Jumala sitä siellä elättääkin. Yhtä turhaa kuin vaaraakin on moittia tai yrittää kukistaa vallanhalua! — Taivaan tähden ja ihmisten tähden, halua valtaa niin paljon kuin vain jaksat. Mutta mitä valtaa? Siinä on koko kysymys. Hävittämisen valtaako? Jalopeuran käpälääkö vaiko lohikäärmeen myrkyllistä henkäystä? Ei niitä. Parantamisen, vapahtamisen, ohjaamisen ja varjelemisen valtaa. Valtikan ja kilven valtaa; kuninkaallisen käden valtaa, joka parantaa koskettaessaan — joka vangitsee vihollisen ja päästää vangin; valta-istuinta, joka kohoaa oikeuden kalliolta ja jolta astutaan alas vain laupeuden portaita. Ettekö tahdo yrittää saada sellaista valtaa ja nousta sellaiselle valtaistuimelle, ettekö tahdo lakata olemasta vaimoja ja tulla kuningattariksi?
107. "Rauhan ruhtinas." Huomaa tämä nimi. Kun kuninkaat hallitsevat tässä nimessä ja maan ylimykset ja tuomarit, saavat he myöskin sen vallan kukin omalla ahtaalla alueellaan ja siinä määrässä kuin on kuolevaisille suotu. Ei ole muita hallitsijoita; muu hallitus kuin heidän on vain epähallitusta; mutta ne, jotka tosiaan hallitsevat "Dei gratia", ovat kaikki rauhanruhtinaita ja rauhan ruhtinattaria. Ei synny sotaa maailmassa, ei tapahdu pienintäkään vääryyttä, teidän, naisten, olematta niistä edesvastuussa; ei niin, että te olisitte ne aiheuttaneet, vaan siksi, ett'ette ole niitä estäneet. Miehet ovat luonnostaan taisteluun taipuvaisia; he haluavat taistella minkä asian puolesta tahansa tai sitten ilman asiaakin. Mutta teidän tehtävänänne on valita heidän asiansa ja kieltää taistelu siinä, missä ei mitään syytä siihen ole. Ei ole maan päällä sitä kärsimystä, sitä vääryyttä, sitä kurjuutta, josta te ette kantaisi syytä. Miehet voivat sietää moista, mutta teidän ei tule sitä sallia. Miehet tallatkoot sen säälimättä temmellyksensä jalkoihin; mutta miehet ovat heikkoja säälissä, ja heidän toivonsa on surkastunut; vain te voitte tuntea tuskan syvyydet ja löytää keinon sen parantamiseksi. Mutta yrittämättä tehdä kaikkea tätä, käännytte te siitä pois; te sulkeudutte puistojenne muurien ja puutarhojenne porttien taakse; ja te tyydytte tietämään, että niiden tuolla puolen on kokonainen maailma erämaata — maailma salaisuuksia, joihin te ette uskalla tunkeutua, ja kärsimyksiä, joihin te ette uskalla katsahtaa.
Minä sanon teille, että tämä on minusta masentavimpia kaikista inhimillisistä ilmiöistä. Minua ei hämmästytä enää mikään syvyys, johon ihmiskunta saattaa vajota, koska se on kerran kääntänyt kunnialleen selkänsä. Minä en lainkaan ihmettele saiturin kuolemaa, kun hänen raukenevat kätensä irtautuvat kullasta. Minä en ihmettele nähdessäni irstailun orjan elävän kuolemanliinat käärittyinä jalkojen ympärille. Minä en ihmettele sitä, että salamurhaaja ilman apulaisia surmaa yksinäisen uhrinsa pimeässä rautatiellä tai lammen kaislojen suojassa. Minä en ihmettele edes sitä joukkomurhaa, jonka myriadit kädet pöyhkeillen suorittavat keskellä päivää kansojen järjettömän raivon kohottamina, enkä minä ihmettele sitä mittaamatonta, käsittämätöntä rikostaakkaa, jonka ovat niiden kansojen papit ja kuninkaat kasanneet helvetistä taivaaseen ulottuvaksi. Mutta sitä minä ihmettelen ja sitä pidän minä — ah, miten outona! — kun minä näen hennon, hempeän naisen teidän keskellänne lapsi povellaan ja varustettuna voimalla, joka, kunhan hän vain haluaisi sovelluttaa sitä lapseensa ja sen isään, on puhtaampi kuin taivaan ilma ja väkevämpi kuin kaikki maailman meret — niin, siunauksella niin suurella, ett'ei hänen puolisonsa haluaisi luopua siitä koko maapallon hinnasta, vaikka se olisikin yksi ainoa täydellinen krysoliitti: — kun minä näen hänen luopuvan tästä ylevästä vallastaan kilpaillakseen etusijasta lähimmän ovinaapurinsa kanssa! On hämmästyttävää — hyvin hämmästyttävää! — nähdä hänen kaikkien oikeiden ja viattomien tunteiden kaunistamana menevän aamuisin puutarhaansa leikkimään sen hyvin hoidettujen kukkien hetaleilla ja nostamaan niiden päätä, jos ne sen kallistavat, onnellinen hymy kasvoillaan ja otsa pilvetönnä siksi että pieni muuri ympäröi tätä rauhallista paikkaa; ja kuitenkin tietää hän sydämessään — jos hän vain haluaa käyttää hyväkseen sitä, mitä se tietää — että tämän ruusujen peittämän muurin tuolla puolen aina taivaanrannalle asti ihmiset kuolemantuskissaan raastavat villiä ruohoa ja että sen ruohon takovat maan tasalle heidän sydänverensä lyönnit…