104. Me olemme tyhmiä, anteeksiantamattoman tyhmiä, puhuessamme toisen sukupuolen "paremmuudesta" toisen edellä, ikäänkuin niitä voitaisiin verrata moisissa suhteissa. Toisella on sitä, mitä toiselta puuttuu; toinen täydentää toista, ja sitä täydentää toinen; ne eivät ole missään kohdassa toistensa kaltaisia, ja molempain onni ja täydellisyys on siinä, että toinen pyytää ja saa toiselta, mitä vain tuo toinen voi antaa.
Niiden erilaiset luonteet ovat lyhyesti seuraavat. Miehen voima on toimelias, eteenpäinpyrkivä, suojeleva. Hän on oleellisesti tekijä, luoja, keksijä, puolustaja. Hänen älynlahjansa soveltuvat ajatteluun ja kekseliäisyyteen; hänen tarmonsa seikkailuun, sotaan ja valloitukseen, missä sota on oikeutettu ja valloitus välttämätön. Mutta naisen voima tarkoittaa hallitsemista, eikä taistelemista — eivätkä hänen järjenlahjansa sovellu kekseliäisyyteen eikä luomiseen, vaan lempeään järjestelyyn, ohjaukseen ja päättämiseen. Hän näkee esineiden ominaisuudet, niiden vaatimukset ja niiden paikan. Hänen suurena tehtävänään on jakaa palkinnot: hän ei antaudu taisteluun, mutta hän määrää erehtymättä taistelun seppeleen. Velvollisuutensa ja asemansa suojelevat häntä kaikelta vaaralta ja kiusaukselta. Miehen täytyy ankarassa kamppailussaan ulkona maailmalla alistua kaikkiin vaaroihin ja koettelemuksiin; hänen täytyy taipua epä-onnistuneihin yrityksiin, hänen täytyy kärsiä vääryyttä ja tehdä väistämättömiä erehdyksiä; usein on hänen pakko saada haavoja ja joutua tappiolle; usein johdetaan häntä harhaan, mutta aina täytyy hänen karaistua. Kaikesta tästä suojelee hän kuitenkin naista; hänen taloonsa, jota nainen hoitaa, ei pidä, ell'ei nainen itse ole siihen syypää, minkään vaaran, minkään kiusauksen, minkään erehdyksen tai loukkauksen aiheen tunkeutuman. Siinä on kodin oikea olemus, että se on rauhan paikka; ei vain suoja kaikkea vääryyttä, vaan myös kaikkea pelkoa, kaikkea epäilystä ja kaikkea riitaa vastaan. Ellei koti ole tätä, ei se ole koti; jos ulko-elämän levottomuus tunkeutuu sinne ja jos mies tai vaimo päästää ulkomaailman vaihtelevan, tuntemattoman, tylyn tai vihamielisen seuran astumaan sen kynnyksen yli, lakkaa se olemasta koti; siitä tulee silloin vain tuon ulkomaailman osa, jonka suojaksi sinä olet nostanut katon ja jonne sinä olet tulen sytyttänyt. Mutta mikäli koti on pyhä paikka, Vestan temppeli, sydämen temppeli, perheen jumalien vartioima, jumalien, joiden kasvojen eteen ei kenenkään pidä astuman, jota ne eivät voi rakastavasti ottaa vastaan — mikäli koti on tätä, ja mikäli katto ja tuli ovat vain jalomman varjon ja jalomman valon esikuvia — varjon kuin kallion polttavassa erämaassa ja valon kuin majakan myrskyisen meren rannalla — sikäli ansaitsee se kodin nimen ja kohottaa kodin kunniaa.
Ja minne oikea vaimo tuleekaan, kaikkialla on tämä koti aina hänen ympärillään. Vaikkapa vain tähdet kiiluisivat hänen päänsä päällä; vaikkapa vain kiiltomato öisenkylmässä ruohossa olisi ainoa tuli hänen jalkojensa juuressa; on koti sittenkin siellä, missä hän on; ja jalon naisen koti avautuu laajalle hänen ympärilleen, ihanampana kuin koti, jonka katto olisi seeteriä ja jonka seiniä purppura koristaisi, ja se levittää rauhoittavaa valoaan kauvas niillekin, joilla ei muutoin kotia ole.
105. Jumalan tarkoitus miehen ja naisen suhteen oli, että he olisivat täysin jaloja ja kauniita toistensa silmissä. Se puku on oikea, joka heidät sellaisiksi tekee. Paras puku on se, joka on kaunis jalojen ja viisaiden ihmisten silmissä.
Oikea puku on sentähden se, joka soveltuu kantajansa asemaan elämässä ja siihen työhön, joka hänen on siinä suoritettava, mutta joka lisäksi on miellyttävä — vaatettava — kestävä — terveellinen — ja mukava, jopa komeakin tarpeen vaatiessa; mutta aina niin kaunis kuin mahdollista.
Oikea puku on siis vahva — yksinkertainen — säteilevän puhdas — huolellisesti sovitettu — huolellisesti pidetty.
Halpa puku, joka on ostettu vain halpuutensa takia, ja kallis puku, joka on ostettu vain kalleutensa takia, ovat molemmat inhoittavia. Oikea puku ostetaan sen arvon takia ja sen täydestä arvosta, ja se ostetaan vain tarvittaessa.
Kaunis puku on etupäässä kaunis väriltään — osiensa sopusoinnulta — ja tavalta, jolla se on sovitettu päälle ja jolla sitä kannetaan. Ei missään ilmene niin selvästi mielen jalous kuin tavassa kantaa yksinkertaista pukua.
Koristukset, joihin sisältyy kuvioita, kuten koruompelusta j.n.e., ja jotka ovat kokonaan käsin valmistetut, ovat erinomaisen toivottavia kaikkien luokkien, halvimman maatyöntekijänkin, juhlapukuihin.
Viisaasti valittu ja aina pidettävä kansallispuku ei ole ainoastaan suotava, vaan jopa suorastaan välttämätönkin jokaisessa oikeassa kansallisessa yhteiskunnassa. On suurta hulluutta ja vielä suurempi rikos totella muotia; mutta vähitellen sukeutuvat vaateparren muutokset seuraavat hyvällä syyllä terveellistä kansallista kehitystä.