10. Minä luulen, että paras todistus totisesti suuresta miehestä on hänen nöyryytensä. Minä en tarkoita nöyryydellä epäilystä omasta voimastaan tai pelkoa lausua vakaumustansa julki, vaan oikeata käsitystä suhteesta, joka vallitsee sen välillä, mitä hän voi tehdä ja sanoa ja sen välillä, mitä muu maailma tekee ja sanoo. Kaikki suuret miehet eivät ainoastaan ymmärrä asiaansa, vaan tietävät myös tavallisesti, että he sen ymmärtävät; eivätkä he ole oikeassa vain pääasiallisiin mielipiteisiinsä nähden, vaan he tietävät lisäksi olevansa niihin nähden oikeassa; mutta eivät he sen tähden nosta itsestänsä suurta melua. Arnolfo tietää kykenevänsä rakentamaan kauniin tuomiokirkon Firentseen; Albrecht Dürer kirjoittaa tyynesti henkilölle, joka löytää virheitä hänen teoksistaan: "Sitä ei voida paremmin tehdä"; sir Isaac Newton tietää ratkaisseensa parisen ongelmaa, jotka olisivat panneet kaikkien muiden päät pyörälle; mutta he eivät odota, että heidän kanssa-ihmisensä sen takia lankeaisivat maahan ja palvoisivat heitä. Heillä on omituinen tunne voimattomuudestaan, ja he tajuavat, ett'ei suuruus ole heissä, vaan että se vaikuttaa heidän kauttansa — ett'eivät he olisi voineet muuta tehdä eivätkä muuta olla kuin miksi Jumala oli heidät määrännyt; ja he näkevät jotakin jumalaista ja Jumalan luomaa jokaisessa ihmisessä ja ovat rajattoman, houkkamaisen, uskomattoman sääliväisiä.

11. Mikäli saatan havaita, on olemassa muuttumattomana lakina se, että suurimmat miehet, olkootpa he sitten runoilijoita tai historiankirjoittajia, elävät kokonaan omassa ajassaan ja että heidän teostensa tärkeimmät hedelmät ovat peräisin juuri heidän omalta ajaltaan. Dante kuvaa kolmannentoista vuosisadan Italiaa; Chaucer neljännentoista vuosisadan Englantia; Masaccio viidennentoista vuosisadan Firentseä; Tintoretto kuudennentoista vuosisadan Venetsiaa; mutta he eivät kiinnitä lainkaan huomiotaan aikavirheisiin ja kaikenlaisiin pienempiin erehdyksiin, koska he ovat aina houkutelleet elävän totuuden esiin oman elävän aikansa tarkastelusta. Kun sanotaan Shakespearen kirjoittaneen mestarillisia historiallisia näytelmäkappaleita aiheista, jotka kuuluvat menneisiin vuosisatoihin, vastaan minä, että ne ovat mestarillisia näytelmäkappaleita juuri siksi, ett'ei niissä ole vähintäkään huomiota kiinnitetty vuosisatoihin, vaan että niissä huokuu elämä, jonka kaikki ihmiset tunnustavat kaikkien aikojen ihmiselämäksi — eikä siksi, että Shakespeare pyrki julistamaan yleismaailmallisia totuuksia, vaan siksi, että hän rehellisesti ja täydellisesti niiden ihmisten mukaan, jotka elivät hänen ympärillään, kuvaili ihmisluontoa, joka itse asiassa on aina sama — koska viidennentoista vuosisadan konna sielun ja sydämen puolesta oli aivan samaa lajia kuin on konna yhdeksännellätoista vuosisadalla ja kuin oli konna kahdennellatoista vuosisadalla; ja niin ikään muistuttaa kunniallinen ja ritarillinen mies suuresti muita kunniallisia ja ritarillisia miehiä millä ajalla tahansa. Tähän nähden on moisen suuren ihanteellisen taiteilijan teos aina yleismaailmallinen; ei siksi, ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on täydellinen muotokuva, täydellinen aina sydämen sopukoihin asti, sydämen, joka pysyy samana läpi kaikkien aikojen; kun sitä vastoin heikon ihantelijan teos ei ole yleismaailmallinen, ei siksi, ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on vain puolinainen muotokuva — ulkokuoresta, tavoista, puvusta, vaan ei sydämestä. Siten kuvailevat Tintoretto ja Shakespeare aivan yksinkertaisesti venetsialaista ja englantilaista luonnetta sellaisena kuin he näkivät sen omalla ajallaan, aina juuriin asti, kaikiksi ajoiksi; mutta mitä tulee pyrkimykseen valaa historiallisiin teoksiinsa menneiden aikojen erikoisia aatteita, tapoja ja oloja, niin emme sellaista pyrkimystä huomaa heillä enemmän kuin kenelläkään muullakaan täydellisen suurella miehellä, jonka minä tunnen. [Mitä jälkiä havaitaan esim. Kleopatrassa egyptiläisestä luonteesta? — atenalaisesta Theseuksessa tai Timonissa? — muinaisenglantilaisesta Imogenissa tai Cordeliassa? — muinaisskotlantilaisesta Macbethissa? — tai edes keski-ajan italialaisesta luonteesta Petrucchiossa, Venetsian kauppiaassa tai Desdemonassa? Ja roomalaisaiheiset näytelmät tuntuvat niin väkevän roomalaisilta vain siksi, että Rooman voima perustui maailman ikuiseen voimaan — puhtaaseen perhe-elämään, jota kannatti maanviljelys ja suojeli uljas, turmeltumaton urhoollisuus.]

12. Runouden jaloimmissa luomissa ei ole ainuttakaan sanaa niin jokapäiväistä, ett'ei suuri mies saisi siitä tehdyksi jotakin mainiota, tai pikemminkin, ett'ei se tekisi hänelle jotakin oivaa palvelusta ja vastaisi jotakin tarkoitusta, johon ei mikään muu sana olisi niin hyvin sopinut. Tavallinen ihminen joutuisi auttamattomaan pulaan, jos hänen esim. tulisi käyttää sanaa "pentu" jotakuta imarrellakseen. Itsessään sanassa on kyllä eräänlaista tuoreutta ja voimaa, joka viehättää, mutta kun sen kuulee, tuntuu ensimmältä vaikealta käyttää sitä kohteliaisuuslauselmassa. Jos henkilö, josta on kysymys, on prinssi, tuntuu vaikeus vieläkin suuremmalta, ja jos häntä lisäksi samassa silmänräpäyksessä sanotaan "pennuksi" ja ylistetään sankariksi, näyttää tavallinen ihantelija ehdottomasti joutuneen umpikujaan! Mutta kuulkaahan kuinka Shakespeare suoriutuu pulasta:

Esille nyt hänen sankarhaamunsa
Ja enonne, Mustan Prinssin, loihtikaa,
Tuon, mi suuren surunäytelmänsä suori
Ranskan mahtavimman voiman hävittäin.
Isänsä hymyellen katsellessa
Kuin tuo uljaan jalopeuran uljas pentu
Ranskan aateliston verta latki viljoin.

13. Vaikka jokaisessa viehättävässä luonnonnäyssä ennen kaikkea on suuri määrä yksinkertaista kauneutta, joka tehoo suorastaan silmään, niin muodostanee kuitenkin se, mikä meihin eniten vaikuttaa, vain hyvin pienen osan tästä näkyvästä kauneudesta. Tämän kauneuden voivat esimerkiksi synnyttää ihanat kukat ja hopeanhohtoiset purot, sininen taivas ja valkoiset pilvet; ja kuitenkin voisi se, joka meitä eniten viehättää ja jota me etusijassa kaipaisimme, olla ohut, harmaa usvakaistale kaukana näköpiirin rajalla, niin pieni tilaltaan näyttämöllä, että tuo palanen seittiä tuossa pensaassa aivan lähellämme veisi siitä voiton, ja ett'ei se silmälle millään tavalla tarjoaisi suurempaa nautintoa kuin seittikään; mutta sentähden, että me tiedämme tuon seitin olevan palasen hämähäkinverkkoa ja tuon harmaan kaistaleen ilmoittavan kymmenentuhannen jalan korkuista vuorta, jossa jalo vuoristolaiskansa asuu, saamme me tuosta harmaasta juovasta juhlallisen vaikutuksen, huolimatta siitä, että ne ajatukset ja tiedot, jotka tekevät meille tämän vaikutuksen mahdolliseksi, ovat niin hämäriä, ett'emme mielessämme ole lainkaan selvillä niistä.

14. Tutki sen vaikutelman laatua, jonka tunnet (jos jotakin tunnet) Alppeja tarkastellessasi, ja sinä olet havaitseva tämän vaikutelman kirkkauden riippuvan kuten kaste hämähäkinseitillä omituisesta hennon kuvittelun ja epätäydellisen tiedon kutomuksesta. Ensi sijassa saat sinä hämärän käsityksen niiden suuruudesta, ja siihen yhtyy ihmettely töistä, joita niiden muurien ja perustusten suuri rakentaja on suorittanut; sitten valtaa sinut aavistus niiden kestävyydestä, juhlallinen tunne niiden ikuisuudesta ja sinun omasta katoavaisuudestasi, joka on kuin niiden rinteillä vihoittavan ruohon — sitten nousee mieleesi omituisen kaihoisa, menneisiin sukupolviin pakeneva ajatus, katsellessasi nyt siinä sitä, mitä hekin kerran katselivat. He eivät ole nähneet noita pilviä, jotka nyt kiitävät sinun pääsi yli, eivät majan seinää pellon tuolla puolen, eivät tietä, jota sinä nyt astut. Mutta tämän he näkivät: taivaisiin asti kohoavat kallioseinät olivat samat heille kuin sinullekin. He ovat lakanneet niitä näkemästä; sinä olet myöskin pian lakkaava niitä näkemästä, mutta kallioseinät tulevat pysymään paikoillaan toisia varten. Sekautuneena näihin juhlallisiin tunteisiin syntyy sitten käsityksesi Alppien ihanuuksista ja lahjoista; ja sitä varten tarvitsee sinun vain mielessäsi kuvitella kaikkia niitä lähteitä, jotka vierittävät vesiänsä niiden kalliorinteitä pitkin, kaikkia suuria jokia, jotka saavat alkunsa niiden jäistä, kaikkia niitä hurmaavia laaksoja, jotka kiertelevät niiden paasiseinien väliä, kaikkia taloja, jotka häämöittävät niiden pilvivaipan läpi ja onnellisia paimenmajoja, jotka kohoavat niiden laitumilla; ja kaikkien näiden ajatusten mukana nousee rintaasi voimakas aavistus kaikesta tuntemattomasta ihmiselämässä, onnesta ja kuolemasta, mihin viittaa tuo kapea valkoheijastus ikuisen lumen mailta, kaukaa aamupilvien lomasta. Nämä monet muut kuvat ja ajatukset vaikuttavat sen liikutuksen, joka sinut valtaa Alppeja katsellessasi. Mutta sinä et niitä keksi sydämestäsi, sillä sinun sydämessäsi on niin paljon muuta, sekä pahaa että hyvää, jota sinä et milloinkaan keksi; mutta ne innostuttavat ja elähyttävät sinua joka tapauksessa. Jos sinä tunnet enemmän tarkastellessasi lumipeitteisiä vuoria kuin mitään muuta samaan lempeään hopeanharmaaseen väriin vivahtavaa esinettä katsellessasi, niin kuuluvat nämä kuvat ja ajatukset epäilemättä sellaisiin, jotka sinut siihen pakottavat; ja huomaa, ett'eivät ne itse asiassa merkitse muuta kuin syvempää käsitystä kaiken olevaisen todellisesta laadusta. Me sanomme tätä voimaa tai kykyä "mielikuvitukseksi", sentähden että se kuvittelee ja tajuaa, mutta se on jalo mielikuvitus vasta sitten kun se kuvittelee ja tajuaa totuuden. Ja samassa suhteessa kuin ovat sinun omaamasi tietomäärä ja sinun herkkyytesi tunnettujen esineiden liikuttaville tai ilmeikkäille piirteille, samassa suhteessa on myös oleva se nautinto, jonka mielikuvituksesi sinulle tarjoaa.

III. MAITA JA IHMISIÄ.

Lähdin Roomasta juuri raju-ilman asettuessa. Rikinsiniset pilvet kiitivät tuolloin tällöin jyrähtäen yli Campagnan, ja pilkistävän auringon säteet valaisivat Klaudion vesijohdon silmänkantamattomia kaaria kuin alkusumuun häipyvää siltaa. Mutta minun kiivetessäni korkeata Albanovuorta, pakeni ukonilma pohjoiseen päin, ja Albanon tuomiokirkon jalot viivat ja sen viehättävät, tummat tammilehdot kuvastuivat tarkkapiirteisesti väliin siniseen, väliin meripihkaan vivahtavia kirkkaita juovia vasten näköpiirin rajalla, ja taivas yläpuolellani alkoi vähitellen, värisevän, syvän sinisenä, puoliksi eetterinä, puoliksi vesihöyrynä loistaa viimeisten yhä harvenevien sadepilvien välistä. Keskipäivän aurinko valaisi La Riccian kalliorinteitä ja niiden korkeita, toisiinsa kietoutuneita lehväryhmiä, ja kirkasti valosäteen tavoin niiden syksyisiä, tuhansiin märkiin, ikiviheriöiviin puihin sekautuneita värisävyjä. Ei eroittanut enää värejä: ne olivat muuttuneet tulenhehkuksi. Purppura, karmosini ja helakanpunainen muodostivat ikäänkuin verhon Jumalan kaikkein pyhimmän eteen, ja riemuitsevat puut kumartuivat valovirtoihin peittyneinä laaksoon päin, ja jokainen lehti värisi elämänvoimaa ja elämänhehkua; ja kun se lehti kääntyi ja lähetti toisaalle tai heijasti suoraan auringonvalon, oli se ensin kuin soihtu ja sitten kuin smaragdi. Korkealla laakson itäisemmissä kainaloissa kaartuivat viheriät lehväryhmät kuin kristallimeren mahtavat aallot mansikkapensaan kukkien särkyessä vaahdon tavoin niiden rantapenkereitä vasten, ja kaikkialla ilmassa tanssi oranssinkukkien hopeahiutaleita, viiman kieputellessa niitä harmaiden kallioseinien ympärillä kuin tuhansia, tuolloin kimaltelevia, tällöin liehahtelevia pikkutähtiä, aina miten tuuli sattui niitä lennättämään eteenpäin tai painamaan alas. Pieninkin nurmikko paloi kuin taivaan kultainen parvi ja välkähti kuin kalevantuli iltapilvien raosta, lehväkatosten avautuessa tai sulkeutuessa sen yläpuolella; mustat, liikkumattomat kalliot — ne olivat mustia, vaikka niitä hehkuttivat helakanpunaiset jäkälät — heittivät tyynet varjonsa tuohon levottomaan värileikkiin, kaivot peittivät kuurottaisesti kohisten marmoriaitaansa sinisumuun; ja kaiken tämän yläpuolella parveili lukemattomia punertavia ja vaaleankeltaisia pilvenlonkia — pyhiä pilviä, jotka eivät pimeydestä mitään tiedä ja jotka ovat vain taivaan valohäiveinä — kiitäen mittaamattomien matkojen päässä vienosti pyöristyneiden, juhlallisten kivimäntyjen välitse ja häipyen näkyvistä siihen rajattomaan huikaisevan valkoiseen valojuovaan, missä Campagna sulaa meren hehkuun.

16. Itse asiassa on parempi ihmiskunnalle, ett'eivät sen tavalliset olinpaikat tarjoa liian voimakkaita vaikutelmia — että rauhaisat, auran kaartuvain vakojen mustaamat ylänkömaat ja vehmaat, nurmipeitteiset kalkkikummut ja vaatimattomina koukertelevat pensaikkaat laaksot ovat useammin ihmisen näkösällä kuin pilviä piirteleväin vuorten ja kasvullisuutta uhkuvain laaksojen arkadiset seudut; ahtaan toimintapiirimme tarjotessa meille vain yksinkertaisempia — vaikka silti lukemattomia — vaikutelmamahdollisuuksia, tulisi suuremmoisempien, kaukaisempien ihmeiden olla seikkailujen esineinä, nuorekkaan mielikuvituksen tähtisikerminä, vanhuuden suloisten muistojen ja talvisten tärinäin aiheina.

17. Ihmissydämen on niin luonnollista kiintyä enemmän toivoon kuin siihen, mitä se kulloinkin omistaa, ja se viehätys, jonka mielikuvitus luo kaikkeen siihen, mikä on kaukaista tai kiellettyä, on niin syvä ja voimakas, että usein liittyy liikuttavampi tunnelma maisemiin, jotka sisältävät ikäänkuin etäisen lupauksen jostakin suuremmasta kuin ne itse ovat, kuin semmoisiin, jotka yhdellä iskulla tyhjentävät luonnon aarteet ja voimat saavuttamattomaan, voittamattomaan loistoon, eivätkä jätä mitään mielikuvituksen omin päin maalattavaksi tai täydennettäväksi. En luule maailmassa löytyvän paikkaa toista, joka olisi suuremmassa määrin omiansa aavistavasti herättämään meissä tätä odottavan mielikuvituksen taipumusta kuin seutu, joka ympäröi Freiburgin kaupunkia Sveitsissä ja joka siitä lähtien ulottuu Berniin asti. Sen pohjan muodostaa harmaa hiekkakivi, se on melkoisen korkealla, mutta ei näytä satunnaiselle matkailijalle mitään erikoisen mieltäkiinnittävää; minkä vuoksi sitä tavallisesti katsastetaankin vain hätäisellä matkalla Bernin Alpeilta Savoijan vuorille, ja harvoin suodaan sille muuta kuin väsynyt silmäys — mikä väsymys on sitäkin tuskallisempi, kun se seuraa jonkunlaisena vastavaikutuksena sen suuren ihastuksen jälkeen, joka valtaa matkailijan Bernin ylämaata katsellessa. Matkustaja kallistuu, jalat hellinä, kuumeisena ja väsyneenä jäätiköihin ja rotkoihin, vaunujen nurkkaan ja näkee tuskin muuta kuin että tie kiertelee ja on kovin mäkistä, ja että maa, jonka läpi hän kulkee, on viljeltyä ja kesytettyä. Mutta jos hän, tehdäkseen tälle kesytetylle maalle oikeutta, pysähtyy muutamiksi päiviksi seudulle, siksi kunnes hänen mielensä on ennättänyt saada entisen joustavuutensa takaisin, ja tekee pari pitkää kävelymatkaa sen ketojen halki, on hän saava siitä kokonaan toisen käsityksen. Maa on, kuten sanoin, aaltomaista ja pääasiassa harmaata hiekkakiveä; se ei miltään kohdaltaan kohoa erikoisen korkeaksi, mutta siinä vallitsee kuitenkin riittävä vuoristohenki, niin että se muodostuu katkeamattomaksi sarjaksi rohkeita kukkuloita ja laaksoja; ja on seutu kylliksi korkealla meren pinnasta, jotta mänty esiintyy yleisimpänä metsäpuuna sen säännöttömien harjujen kupeilla. Tämän korkean ylängön läpi uurtaa joki tiensä viisisataa, kuusisataa jalkaa syvässä uomassaan, joka penikulmamäärin kiertelee vaatimattomien kumpujen väliä, huomaamattomana aivan siksi kunnes saavut sen reunalle; silloin näet yht'äkkiä petäjäin oksien välitse allasi tuon viheriän, hiljalleen vierivän virran, ja ne leveät, kalliomaiset hiekkakiviselänteet, jotka muodostavat sen rannat, ovat siltä kohdalta, missä virta taivepaikoissaan niitä nuoleskelee, kaivertuneet vaarallisiksi ulkonemiksi; ja vastaavalle kohdalle toisella rannalla jättää se ulkoneman ja veden välille puoliksi pensaittuneita niittykaistaleita, jotka on ylhäältä luoksepääsemättöminä hyljätty sinne omaan sulouteensa; harvoin käy niitä katsomassa utelias vaeltaja, seuraten sitä tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kallioiden juurella taistelee olemassa-olostaan. Mutta siellä aaltoilee ja pyörii ja solisee virta yksinäisenä ja hyljättynä. Se kulkee läpi tiheään asutun maan, mutta ei koskaan ole virta ollut niin yksin. Pienimmälläkin, etäisimmälläkin metsäpurolla kaukana tunturein harteilla on seuralaisensa: vuohet näpertelevät ruohoa sen rantamilla, vaeltaja sammuttaa siitä janonsa ja hyppää sauvansa nojassa sen yli, ja talonpoika johdattaa sen uutta uraa myöten myllynrattaaseensa. Mutta tällä virralla ei ole seuralaisia; se vain vierii ja vierii, ikuisesti muista erossa, ei salakavalana eikä katkerasti uhkaavana, vaan lempeänä ja hiljaisena, vienona kuin päivänsäde, vapaana kuin ilma — se on avara alue täynnä syvää, hiljaista ystävällistä yksinäisyyttä, joka on vaipunut lepoon keskellä meluavaa ja hyörivää ihmiselämää: aallot loiskivat hiljalleen ilman että kukaan niiden puhelua kuuntelee, linnut rakentelevat pesiänsä oksille, ilman että kukaan niitä säikäyttää, ja kauniit, tuoksuvat kukat kasvavat ja hengittävät ja kuihtuvat ilman että ainutkaan käsi niitä poimisi; — ja kuitenkin on kaikki niin avonaista ja vapaata pilville tuolla ylhäällä, raikkaalle auringonvalolle ja puhdistavalle sateelle.