Hedvig oli hajamielinen, haaveileva. Toisinaan pyöri kuin naurun halu hänen huulillansa, vaan sitä eivät muut huomanneet, hän peitti sen sukkelaan, nostaen suklaa-kuppinsa huulilleen.
Hän rakastaa minua! riemuitsi Erikin sydämessä. Minkätähden hän on noin totinen tänään? Hän rakastaa minua, hän ajattelee tulevaisuutta, hän tahtoo palkita minun harrasta rakkauttani, hän tahtoo myöntyä olemaan minun — minun jumaloittu Hedvig'ini. Oi, jos se olisi totta vaan!!
Niin kului tuntia pari. Erik otti hattunsa ja keppinsä ja jätti hyvästi. Hän likisti hellästi Hedvig'in kättä — rouva Adelheid likisti lujasti hänen kättänsä.
Nyt korjasivat rouva ja Martta kupit ja kasarit pois.
Hedvig ei auttanut sormellakaan. Hän meni saliin, seisahtui ruukku-kukkain edessä akkunan luona ja kiskoeli niistä lehtiä, mitkä hän sitten miettien kiersi ja käänsi sormissaan.
"No menetkö tänä iltana Savioon?" kysyi hän, kun rouva Helding tuli sisään.
"Menen, menen vallan varmaan — kuuden junassa", vastasi rouva Helding vaipuen nojatuoliin ja puhaltaen.
"Kuuden aikana tulee tänne vieras — herra", Hedvig veti arvellen povestaan käyntikortin taitetulla kulmalla. "Mutta ei se estä sinun matkaasi, minä kutsun jonkun naistuttavistani tänne."
"Kuka? — annappas tänne!"
Hedvig viskasi kortin äitinsä syliin. Rouva Helding otti sen ja luki: