"Kyllä hän minun mielestäni, saisi jättää nuo humanuorat vähemmiksikin", arveli Antero.
"No ei hän niin kauan vielä ole yliopistossa ollut", vastasi toinen hymyillen. "Tuo Wäinö Ranola, josta puhuttiin, on jo yhdeksättä vuotta yliopistossa, — papiksi hänkin alusta alkoi, nyt hän on kandidaatti, vihittävä ensi promotionissa."
"Kyllä minä vaan sanon pojalleni, ett'ei hänen tarvitse Ranolan esimerkkiä noudattaa."
"Noo, antakaa hänen lukea vaan, 'ei oppi ojaan kaada'", sanoi Koiskanen. "Sanokaa hänelle ennemmin, että pysyy suomenmielisenä; hän on minusta, melkein laimentunut nyt viime aikoina."
"Jassoo — vai niin."
"Useimmin vaan tahtovat talonpoikain pojat olla vähemmin suomenkiihkoisia kuin ne, jotka alkujaan ruotsalaisista kodeista tulevat", virkkoi eräs.
"Älä puhu joutavia!" huudahti Koiskanen. "Minä olen talonpojan poika ihan sydänmaan korvesta, vaan ei minua milloinkaan ruotsalaisuus viettelisi."
"Oikein vastattu!" Antero taputti Koiskasta olkapäälle. "Enkö minä, hyvät herrat, nyt saa luvan pistoovata pullon minäkin —" hän nousi istuimeltaan.
"Miks'ei — mutta tokko täällä enää viitsii istua!" arveltiin.
"Ei", huudahti Koiskanen. "Menkäämme muualle — täytyyhän tälle vieraalle näyttää pääkaupunkiamme vähäsen. Toisessa paikassa saatte 'pistouata', isäntä."