"Haha, sen vietävät nuo viikingit! Kuulkaa, pojat, minne nyt menemme? Menkäämme manalaan!"
"Mitä", huusi Antero, "eihän toki elävältä sinne viedä."
"Ei se hirvittävä paikka olekaan enää, ajanmukaiseksi muuttunut sekin, hahaha! — Se on, näette isäntä, äsken avattu 'Tuonela'-niminen ravintola, jota me pilalla Manalaksi mainitsemme: siinä saapi verratonta olutta ja hyvää ruokaa, jos syödä tahtoo. Muuten hienoimpia ravintolia."
Sinne astui alas seura ja sijoittui kulmaan pöydän ympärille.
Väkeä oli Tunnelissa paljonkin. Sievät tarjoojatytöt häärivät edestakasin.
"Täällä on väkeä enemmänkin", virkkoi Antero. "Taitaapa maittaa heille olut, niinkuin veli Koiskanen sanoi. — Kukahan tuo niin mustanverinen mies on ja mitä murretta hän puhuukaan —" hän aikoi osottaa sormellaan, mutta vieressä istuja, ylioppilas Fellberg painoi hymyillen alas hänen kättään. Sitten sanoi:
"Hän on meidän suomalaisten heimolaisia — kas, kuin teistäkin tuntui tutulta hänen puheensa. Hän on unkarilainen, näette, ja puhuu unkarin kieltä konsuli Horst'in kanssa, joka osaa sen seitsemän kieltä. Taidan minäkin vähän unkarilaista!"
"Vai unkarilainen — ja meidän kansamme heimolaisia", ihmetteli Antero, uteliaasti katsellen tuota vierasta. "Ja mikä hän on nimeltänsä?"
"Szapary — Szapary Mauri hänen on nimensä, hän on professori."
"Hoh, hyvin -kaikuu suomalaiselta nimikin. Ja mitä hän täällä toimittaa, tuo Saparo-Matti?"