Isäntä sillävälin nakutti nysästään perskat ja pani tupakaksi.
"Jaa, hän ei tule kesäksikään kotiin", sanoi emäntä ja huoaten käänsi kirjeen kiinni taas. "Tokko hän tulee enää milloinkaan? Muuttunut hän on — aivan muuttunut!"
"Jotakin hänen on — ties sen sitten mikä", mutisi Antero, veti puolelleen taas kirjeen ja levitti sen eteensä.
"Melkeinpä minä tiedän mikä hänen on: hän häpeää vanhempiansa, suoraan sanoen", virkkoi emäntä surumielin, "hän ei huoli meidän kanssamme enää seurustella — se on koko asia."
"Ja sopiiko papin niin ajatella?"
"Jumala tiesi, tuleeko hänestä pappi milloinkaan. Ihan itkemään pakoittaa tää seikka. Kuinka olimmekin jo ilomielin ja ylvästelimme hänestä, kun hän lupa-aikoina aina saarnasi täällä kotikirkossaan ja kaikki kehuivat hänen saarnojansa niin kauniiksi. — Ja nyt viimeisiin aikoihin, sen sijaan että hänen pitäisi yhä enemmän harrastua jaloon kutsumukseensa, nyt ei puhettakaan saarnoista, nyt hän tuskin näyttää silmiänsä täällä — viruilee vaan Helsingissä ja perehtyy maailmanmielisten seuroihin."
"Jah!" puhahti Antero.
"Mutta muistatko, Antero!" jatkoi emäntä vähän äänekkäämmin. "Minä olin vastaan Erikin lähettämistä lukioihin ja yliopistoihin. Minä aina sanoin, että parempi on kun pysyy hän kotona ja astuu aikanansa talon hoitoon, oppia oli hän saanut kyllin kyllä Lönnbomin luona lukiessaan. Minä aavistin — aavistin ja pelkäsin, että se aika oli tuleva, jolloin hän muuttuu vieraaksi meille, jolloin hän halveksii vanhempiansa ja kotiansa." Emäntä otti nenäliinan lakkaristaan ja pyyhki silmiänsä.
"Niinhän sinä sanoit ja arvelit alusta, mutta sitten olit taas hyvilläsi, kun kuului kiittelemistä yhä hänen ahkeruudestaan ja siivosta, raittiista elämästään."
"No en suinkaan minä pahoillani voinut olla poikani menestyksestä. Sitähän juuri sanoin, että olimme yhteen aikaan parhaassa toivossa. Mutta nyt ovat asiat toisin. — Jaa, miten hän lienee pitänyt raittiuslupaustansakin, koska niin paljon rahoja kuluttaa."