Tuskallisesti läähöttäen havahtui Erik Autio.
"Henki sanoo: muistaa on kuolla", toisti hän unen pyörryksissä. "Kummallista!"
Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, siinä oli kylmä hiki. Suunsa tuntui niin kuivalta, häntä tuimelti.
"Paha uni — vai mikä painajainen lie ollutkaan", mutisi hän, pukien päällensä. "Ei suinkaan se mitään merkinne. Sainhan nykyisin kirjeen kotoa, ja terveinä siellä ovat äiti ja isä. — Tulin juoneeksi vähän liika paljon eilen, se sen unen toi. — Tottumaton olin. — Mutta kyllä se raittius kuitenkin on hyvä asia, silloin nukkuu rauhallisesti ja herää selvällä päällä; paha kun en pysynyt absolutistina!"
Mielensä oli painuksissa. Hän istautui kiikkutuoliinsa ja rupesi tupakoimaan, odottaessaan aamukahvia.
Hän oli noussut liian aikaisin. Kello oli vasta seitsemän. Tuo ilkeä uni!
Kahvi tuotiin, se virvoitti häntä, mieli parani.
Kohta hän oli täydellisesti vaatetettu ja ajatteli mennä kävelemään, raitista kevät-ilmaa nautitsemaan.
Viheltäen käyskenteli hän edestakasin kammarissaan.
Erik Autio näytti olevan iältänsä lähes kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän oli tavallisen pitkä, hoikka mies. Kasvonsa olivat myöskin tavalliset; jos ne mitä ilmaisivat, niin se oli pikemmin alakuloista kuin iloista mielenlaatua.