Hän oli käynyt oikeutta itsensä kanssa ja saanut sovinnon aikaan.
Sinulla on luuleva luonto — syytti hän itseään — ja sinä uskot umpisilmin kaikki mitä se sinulle ilmi antaa, sinä et edes koeta tarkastaa asiaa tyyneesti ja järkevästi.
Mutta silmänihän juuri todistavat, enhän siis umpisilmin usko. —
Ole vaiti, sinä olet väärässä, — ja ajattele kerran mitä vääryyttä teet Hedvig'ille, jota kuitenkin niin rakastat. Jo heti teidän tuttavuutenne alusta aikain olet epäillyt häntä, olet karsaasti katsonut jok'ainoaan herraan, joka vaan kadulla on tervehtinyt häntä — niitä ei ole ollut monta — ja kohtelias hymy Hedvigin huulilla on pistänyt sinua sydämeen, sinä olet siihen välttämättömästi tahtonut jotakin salaista tarkoitusta. Sinä et ilkeä myöntää sitä itsellesikään, matta luulevaisuutesi on yhä enentynyt — ja itse olet sitä edistänyt. Kiitä vaan itseäsi siitä että se on kasvanut ja kasvaa päivästä päivään, samassa määrässä kuin rakkautesi — mihinkä seurauksiin viimein tulet tällä hullulla tiellä? — Millaisen naisen viimein teet Hedvig'istä, tuosta ihanasta, vilpittömästä tytöstä, jota niin sanomattomasti sanot rakastavasi? Onko se rakkautta? Häpeä — ja tuo esiin edes yksi ainoa kelvollinen syy varomisiisi. — Mitä varottavaa näit hänen käytöksessänsä eilenkin? Ei niin mitään. Päinvastoin hän käytti itsensä niinkuin siveimmän tytön sopii — hän punastui ja meni piiloon tuon jolonaaman silmistä ja odotti, kunnes hän meni sivutse. —
Mutta hänen naurunsa? —
Hänen naurunsa — nuori, iloinen tyttö nauraa jos jollekin, — ja jos se nyt häntä mielyttikin vähän että häntä niin — ei sitäkään, on hän tuommoisia nähnyt jo tusinoittain. — Ja nyt pois turhat luulot, vast'edes muista se!
8.
Toivorikkaalla mielellä astui Erik ulos kamaristaan, mennäksensä nyt purjevenettä hankkimaan. Mutta samassa toi muuan poika hänelle kirje-lapun.
Hän avasi sen ja huudahti:
"Hedvig'iltä! Hedvig kirjoittaa minulle!"