Sivelin oli varsin valinnut tämän ajan matkallensa, sillä hän tahtoi vetää tämän matkan verukkeeksi siihen, ett'ei hän vielä uudellensa kosinut Annaa. Hän oli tuon harhautuneen kirjeellisen kosimisen jälkeen päättänyt kosia suullisesti, vaan empivän luonteensa tähden hän ei tullut sitä tehneeksi ennen käräjiä, ja vielä vähemmin niiden jälkeisinä päivinä. Kontitsemiseen ei tarvita paljon aihetta. Käräjien jälkeen rupesi kuulumaan pahoja puheita Annasta; ja monet, jotka kadehtivat hänen kauneuttansa, pitivät niitä kyllä vireillä, kun kerran alun olivat saaneet. Mutta Sivelinin luottamus Annaan ei näistä puheista paljon järkähtänyt — sen verran vaan että hän tahtoi vielä vähän aikaa miettiä asiaa. Hän penäsi sisarelleen, joka oli menevä muutamaksi päiväksi Hovilaan auttamaan vaatteiden neulomisessa — että tämä, missä vaan taisi, koettaisi olla Annalle apuna ja turvana. Sitten hän valmistautui lähtöön ja kävi sitä ennen vielä Hannulassa, missä otti toimekseen, ei ainoasti jättää yllämainitun ilmoituksen sanomiin, vaan myös käydä tuon tunnetun asianajajan Nivalinkasen puheilla, pyytämässä Hannulaisten puolesta häntä rupeamaan Taavia puolustamaan tulevissa käräjissä. Tälle tahtoi Timo vielä sitten valittaa Kokan petollista käytöstä. Sivelinin piti palata matkaltansa vasta markkina-aikana. Jos hän olisi voinut tietää, mikä päätös Annan päässä oli kypsyvä, olisi hän ehkä taistellut voiton velttoudeltaan ja ajoissa taannut tytön itsellensä.

Hovilassa pantiin viimeiset voivat liikkeelle rapistuvan talouden kannattamiseksi. Aivan tosi oli, että kaksi velkojaa kaupungissa oli saanut silmänsä auki huomaamaan Hovilaisen asiat ja käynyt hänen kimppuunsa kovilla uhkauksilla. He olivat saaneet tietää Hovilaisen alkaneen myyskennellä irtainta omaisuuttaan, ja vaativat nyt rahansa pois taikka muussa tapauksessa pakoittaisivat hänet vararikkoon. Rahaa täytyi siis hankkia tavalla taikka toisella, taikka lyödä rukkaset lautaan. Hovilaisen koko toivo oli markkinoissa: siellä hän oli tapaava tuttavia, rikkaita ukkoja läheltä ja kaukaa, ne hänelle lainaavat — jopa vastahakoisemmatkin kun vaan punssit ja markkina-mieli ovat heitä vähän valmistaneet. Voipihan vielä sitten pelissäkin voittaa kauniit rahat, jos vaan sattui hyvät kortti-päivät silloin. Ja voisihan niin käydä, olihan hänellä aina ollut erinomaisen hyvä onni alusta pelin, vahinko vaan ett'ei hän ollut oikealla ajalla lopettanut ja pistänyt voittoja taskuunsa. Mutta nyt niin oli tehtävä. "Nähdäänhän!" sanoi Hovilainen ja hieroi käsiään. — Hänen emännällänsä ei kuitenkaan ollut kovin hyviä ajatuksia markkinoista, sillä hän tiesi jo entisestään että Olli oli aina tyhjänä tullut markkinoilta, vaikka lähtiissä olisikin rahoja ollut. Hän päätti senvuoksi ehdotella toisia keinoja. Hänen koti-pitäjässänsä oli varakkaita talollisia, niihin hän päätti kääntyä, ja varustautui siis hänkin matkaan, lähteäkseen muka sisartansa tervehtimään. Lydia oli otettava mukaan ja näytettävä kaikessa loistossaan, kukatiesi vaikka tavattaisiin siellä sulhanen ennenkuin arvattiinkaan. Uusia vaatteita lähdettiin siis neulomaan miehissä: tähän työhön kutsuttiin myös Emma Sivelin.

Mutta Anna oli vaan pahemmassa kuin pulassa niinkuin ennenkin. Tuon viimme luvussa kerrotun ikävän kohtauksen jälkeisinä päivinä hän tosin oli tyynempi. Kiduttajat näyttivät pelkäävän uhriansa, Hovilainen ei puhunut sanaakaan Annalle, hän tahtoi odottaa jonkun aikaa ennenkuin ryhtyi uuteen hyökkäykseen. Miina ja Lydia eivät myöskään Annaa paljon puhutelleet, katselivat vaan kieroon häneen ja irvistelivät. Niin oli kulunut melkein viikko, kun isäntä katsoi ajan olevan käsissä, jolloin hänen "paras valttinsa" oli esille lyötävä. Anna kutsuttiin tupaan, ja isäntä uhkasi antaa Annan ilmi osallisuudesta Taavin rikokseen, ellei hän paikalla tunnustaisi mitä tiesi. Anna oli odottanut uutta hyökkäystä. Hän arvasi, ett'ei Hovilainen kuitenkaan varmaan tietänyt, oliko Anna sinä iltana tavannut Taavia vai ei — ja päätti pysyä äänettömänä. Käräjissä tahtoi hän toden sanoa, jos raskasta olikin — mutta sinne oli aikoja vielä, kenties hän oli kuollutkin silloin. Siis ei Hovilainen uhkauksillaan saanut sanaakaan Annalta, hän riehui ja Miina häntä säisti; mutta ei ollut apua. Vihan vimmassa karkasi Hovilainen tyttöön kiini, ja ei tiedä miten Annalle olisi käynyt, jos hän ei hätimmiten olisi ehtinyt saada ovea auki ja temmaista itseänsä irti isännän käsistä, joihin kuitenkin jäi tukku hiuksia.

Sinä iltana Anna ei uskaltanut näyttää silmiäänkään tuvassa. Hän piili Evan huoneessa; lujuutensa raukesi siellä, hän pelkäsi todellakin, pelkäsi henkeänsä vainottavan. Seuraavana aamuna huudettiin Annaa tiheään. Hän kuuli ja arveli, menisikö hän tupaan vai olisiko parempi juosta kalliolle ja heittäytyä järveen. Ei, suuri syntihän se olisi. Vavisten vilkasi hän huoneen ovesta, ja huojennuksen huokaus puhkesi hänen rinnastaan, kun hän näki Emma Sivelinin seuranaan pihalla. Hänen vieressään seisoi Miina, joka huuteli Annaa. Anna tuli nyt esille pelkäämättä; hän tiesi saavansa rauhan ainakin sen aikaa kuin Emma oli talossa, sillä vierasten nähden eivät kiusaajat kumminkaan rohjenneet käydä käsiksi häneen. Ruvettiin sitten neulomatöihin, ja siinä pidetyistä puheista sai Anna vasta tiedon aijotuista matkoista. Silloin iski kuin salama eräs ajatus Annan päähän, ja hänen täytyi kotvaseksi peittää silmänsä. Nyt koetti vapautuksen aika. Kun kaikki lähtivät pois kotoa, silloin oli hänkin lähtevä, eikä koskaan tänne palaava, vaikka saisi vaeltaa halki mailman. Jospa jo huomenna lähtisivät! Annaa ei paljon puhuteltu, ja se olikin hänelle mieluisinta, koska hän niin sai antautua omiin ajatuksiinsa. Ensi innosta tasaantuen, alkoi hän harkita asiaa tarkemmin, kumminkin ennalta päättäen tukahuttaa kaikki syyt, mitkä voisivat nousta hänen pakoansa vastaan. Minne piti hänen mennä? se oli ensimmäinen kysymys. Vaikka mihin, oli ensimmäinen vastaus, mutta ymmärtäväisyys ei tyytynyt siihen. Anna oli kuullut pääkaupungissa olevan useita rouvasväen-yhtiöitä hyväntekeväisyyden tarkoituksessa; niiden kautta hän pian voisi saada paikan, pääkaupunkiin siis oli mentävä. Mutta osaisiko hän siellä minnekään, löytäisikö hän noita rouvasväkiä? Kyllä ihmiset neuvovat, eihän ne muualla ole semmoisia kuin Hovilan väki. Anna raukka luuli, että yksinäinen tyttö, ilman rahatta ja passitta, tulee uskotuksi ja autetuksi isossa kaupungissa. Tosin on auttajia, ja nepä kohta tarjoutuvat avuksi tällaisissa tapauksissa, mutta niitä ei tullut Anna vilpittömyydessään ajatelleeksi. Anna odotti hänen entisyyttään koskevia tiedustelemisia noitten hyväntahtoisten puolelta, hän oli valmis totisesti kertomaan elämäkertansa, ja oli vakuutettuna saavuttavansa niinhyvin uskomista kuin myötätuntoisuuttakin. Mutta kelpaisiko hän palvelijaksi kaupunkiin? Se asia oli vähän epätietoinen, mutta hän toivoi oppivansa, kohta kyllä, hän ei vaatisi palkkaa paljon olleenkaan — kun vaan saisi hurskasmielisen isäntäväen, niin hän menisi ilomielin työhön ilman rahapalkattakin, Ehkä hänestä voisi vielä tulla ompelijatar, hän oli vikkelä sormiltansa — ehkä myös puoti-tyttö jossakin vähemmässä lanka- tai vaatekaupassa. Ei hän epäillyt toimeentulostaan, kyllä Jumala auttaisi. Mutta hänellä oli yksi pelko, mikä ei tahtonut mielestä poistua, nimittäin, että häntä ajettaisiin takaa ja otettaisiin kiinni, ennenkuin hän toisten turviin pääsisikään. Silloin oli Hovilainen varmaan häntä syyttävä oikeudessa osallisuudesta Taavin rikokseen — mitä hän nyt ei näyttänyt vielä uskaltavan tehdä. Mutta siinäkin tapauksessa oli vähän lohdutusta: marttyrinseppele, minkä hän saisi jakaa Taavin kanssa. Hän teki päätöksensä, ja se oli pysyvä järkähtämätönnä. Oliko ainoa syy, mikä pidättäisi häntä täällä? Toivoko että Taavi oli pääsevä vapaaksi ja ottava hänet vaimoksensa? Ei se paikkaansa pitänyt. Hänen tänne jäämisensä ei voinut muuta kuin vahingoittaa Taavia. Todistuksensa oli pahentava hänen asiaansa — ja Annan kihlauksesta Taavin kanssa oli tälle noussut jo niin paljon onnettomuutta, että Anna viimmeisinä aikoina oli tullut siihen päätökseen että parasta olisi kaikissa tapauksissa luopua hänestä ja siten säästää häntä enemmästä pulasta. Jos Anna oli poissa, oli Taavi ennemmin pääsevä vapaaksi ja pikemmin unhottava rakkautensa. Ja Anna — oliko hänkin unhottava? Kieltäymyksiin tottuneena, jätti hän senkin kysymyksen tulevaisuuden helmaan. Sydämellisesti oli hän rakastanut Taavia, mutta rakkautensa kuitenkaan ei ollut mikään tarinallinen, taivaita tavoitteleva kiihko, se oli järkiperäinen rakkaus, joka ei lähtenyt sallimusta vastaan sotimaan. — Mutta jos hänet vaatisi velvollisuus tänne jäämään lohduttamaan ja auttamaan Taavin vanhempia, jotka aina olivat Annaa kohtaan olleet niin hyvät. Mitä voisi Anna siinä suhteessa toimittaa? Eihän hän edes päässyt heidän luoksensa muuta kuin salaa ja rangaistuksen kaupalla. Oliko hän vihdoin paetessaan jäävä minkäänlaiseen velkaan Hovilaisille? Tarkin tutkimuskin antoi ainoastaan kieltävän vastauksen. He olivat ottaneet hänet kasvatti-tyttäreksensä, mutta Anna ei muistanut ainoatakaan kertaa, milloin he olisivat kohdelleet häntä vähänkään sydämellisesti, saatikka sitten niin kuin vanhemmat lastansa kohtelevat. He olivat antaneet hänelle ruumiillisen ylläpidon ja sen edestä hän oli työtä tehnyt aamusta iltaan. Viimme aikoihin he olivat ruvenneet häntä oikein vihaamaan ja vainoomaan. Ainoa, joka hänen puoltansa oli pitänyt, Antti, oli nyt poissa seminaarissa. Kuitti oli ijäksi päiväksi kaikki Hovilaisten ja Annan kesken.

XII.

Markkina-aattona istui eräässä kaupungin ravintolassa kolme miestä konjakki-pullon ääressä. Yksi heistä näytti levottomalta: vähän päästä hän nousi ylös, katsoi ulos akkunasta ja sitten kelloon, ja marssi sitten edes takasin laattialla. Hän oli varreltaan pitkä ja roteva, mutta pontevuutta vailla; kasvonsa todistivat hänen eläneen rajusti. Tämä mies oli Kjellqvist, entinen kauppias, nyt ammatiltansa kortti-pelari. Hänen kumppaneistansa oli toinen lihava pahkura, jonka muodossa ei ollut muuta erinomaista kuin paksu sinipunainen nenä — toinen sitä vastaan varsin laiha mutta varsin vikkelä silmiltään ja liikenneiltään. Edellinen oli Tolttinen, toinen Pyrell. Tämä kaunis kolmimiehinen seurue käveli kaikilla kaupungin markkinoilla. Kjellqvist oli viisaasti valinnut seuraajansa. Tolttisen tehtävänä oli nyljettävien juovuttaminen. Pyrell taas oli hyvä siitä, että hänen kaikki käytöksensä ja puheensa olivat sangen soveliaat karkoittamaan epäluulot kauvas. Yleinen hyvä ja edistys oli aina hänen suussansa, hän nautti väkeviä juomia ainoastaan joskus, ja jankkasi alinomaa Tolttista vastaan sekä sanoi ottavansa osaa kortti-peliin illan vietteeksi vaan ja niin kauvan kuin se pysyi kohtuullisuuden rajoissa. Mutta missä tämä raja oli, sitä hän ei tarkemmin selittänyt, ja vaikeaa se hänelle todellakin olisi ollut, koska peliä kesti aina aamusiin asti, jolloin jo pahimmat tuhlaus-pelit olivat valloillaan — ja Pyrell aina vaan oli osallisena.

"Kumma kun ei Hovilaista vielä kuulu", virkkoi Kjellqvist, lähestyen pöytää ja ottaen ryypyn. "Tavallisesti hän tähän aikaan jo aikoja on ollut täällä".

"Todella", myödytti Pyrell. "Tolttinen tässä vaan päihtyy ennen aikojaan, kuu ei kortinlyöjiä kuulu".

"Ole huoleti siitä, ei meidän herra hopussa päihdy", vastasi Tolttinen, nauraen.

"Olisithan käynyt illalla kuulemassa tuota raittius-puhetta, minkä kautta mielten piti karastuman markkinoiden viettelyksiä vastaanseisomaan".