"Tullessansa kalliolle katseli Jooseppi luultavasti ympärilleen ja kummasteli mihin Taavi oli joutunut. Tännepäin hän kuitenkin oli mennyt! Samassa — älkäähän häiritkö (puhuja kääntyi siltavoutiin joka ovessa ryski, rykäsi ja näytti tahtovan jotakin sanoa) — samassa astui metsästä mies. Tämä mies oli — no mitä te tahdotte?" keskeytti Nivalinkanen taas katsoen siltavoutiin, kun taas lukkoa väänneltiin.
"Kuka siellä on, pyrkiikö tänne kukaan?" kysäsi tuomari.
"Antakaa anteeksi että keskeytän", sanoi siltavouti; "mutta rovasti on täällä, ja hänellä kuuluu olevan tärkeitä tietoja".
Jopa rovasti tunkeutui esille kansa-joukosta, odottamatta lupaa.
"Joosepin surmaaja on löytynyt", lausui hän, pyyhkien hien otsastansa.
"Sota-Matti?" virkkoi Nivalinkanen.
"Niin, Sota-Matti on Joosepille surman saattanut, vaan ei tahallansa; ja kaikessa tapauksessakin maallisen oikeuden käsi häntä ei enää häiritkö. Hän on kohta astuva korkeamman tuomarin eteen, olkoon Hän hänen sielullensa armollinen".
"Ah, Sota-Matti on teille tunnustanut", virkkoi tuomari, katsoen pappiin vähän kummastellen.
"Niin, kuulkaa siis! — — Minä olin aikonut heti tänä aamuna tulla Taavia tervehtimään ja sitten tänne käräjä-paikalle. Mutta sainkin lähteä toisaalle päin. Mäkelän poika tuli hakemaan minua ripittämään Sota-Mattia, joka oli sanonut loppunsa lähenevän ja pyytänyt minua luoksensa. Minua melkein aavistutti, että eiköhän Matilla ole jotakin tietoa Taavin asiaan, jota tietoa hän tähän asti on salannut, vaan jota hän ei rohkene ihan ilmaisematta ottaa mukaansa toiselle puolelle hautaa; ja minä kiirehdin hänen tykönsä. Mutta niin täydellistä tunnustusta kuin saimme kuulla, en olisi voinut odottaa. Tulin perille, itkien otti hänen vaimonsa vastaan minua, ja sitten puhelimme kahden kesken Matin kanssa. Seuraus siitä oli, että lähetettiin hakemaan vieraita miehiä. Kuoleva tahtoi tehdä julki tunnustuksen ja kiire oli käsissä, hänen rinnan-ahdistuksensa kävi aina ankarammaksi. Tässä oli epäilemättä niitä tapauksia, joista Kirkkolakimme säätää 58 §:n toisen momentin lopulla. Tässä oli toinen oikeuteen viety tuosta teosta ja vaikka vapautensa jälleen saanutkin, kuitenkin ehkä monen epäluulossa vielä, kun ei murhaajaa löydetty; ja voisihan taas toinen syytön joutua varottavaksi ja vangituksi, me puuttuvaiset ihmiset voimme aivan pian erehtyä etsiessämme. Minä en saanut yksin jäädä tätä salaisuutta tietämään, taikka taas Matti ei saanut synnistä päästettynä mennä ikuiseen lepoon. Jumalan kiitos, en tarvinnut kauvan hätäillä, hänen mielensä muuttui ihmeellisesti, hän penäsi minua menemään itse ilmoittamaan hänen tunnustuksensa, vasta siiloin voisi hän rauhassa kuolla. Tämän viimeisen tahtonsa nyt täytän; minun on velvollisuuteni valmistaa minulle uskotuille sieluille lohdullinen, mielen vaivoista vapaa ero, kun he tästä ajallisesta elämästä pois kutsutaan. Vieras mies tuli Onkamolta, ja tyvenellä ja nöyrällä mielellä Sota-Matti tunnusti näin:
"Minun, ja kaiketi monen tuhannen, turmio ja elämän kirous on ollut — viima. Jos sitä ei olisi maailmassa, eläisi Jooseppikin vielä — hän ja minä kurja olisimme oikeita ihmisiä. Mutta myöhäistä nyt on näin ajatella. Minä olen ollut salapolttaja ja salamyyjä, metsässä piilotin viinavarastoani, ett'ei nimismies sitä löytäisi. Iltasella elokuun 2:na päivänä kun tulin taas metsästä Rossin-rotkon kohdalla, kohtasin kalliolla Joosepin. Minulla oli täysi viinapullo taskussa, ja Jooseppi kohta älysi sen ja pyysi minulta sitä. Minä sanoin: anna rahaa, niin saat, mutta hänellä ei ollut rahaa, ja minä en antanut velaksi. Silloin veti hän nuttunsa taskusta hopeaisen kellon ja piteli sitä minun silmieni edessä. En minä siitä huoli, se on varastettu kalu, sanoin minä ja käännyin pois. Mutta samassa tempasi Jooseppi pullon kaulasta kiinni, kiskoi sen minun käsistäni ja peräytyi tiepuoleen. Minä jälkeen ottamaan omaani takasin. Hänellä oli kirves mukana, sen hän veti esille ja rupesi terällä lyömään minua sormille, mutta siinäpä sattuikin pulloon, että se särkyi käsissä ja hän raamasi itse kätensä särmiin. Nyt minä oikein suutuin, viskasin pois särkyneen pullon ja annoin Joosepille työkkäyksen olkaan. Mutta Herra Jumala, mitä tapahtui! Hän kompastui kiveen, kuukahteli vähän matkaa kallion reunalle ja katosi sitten syvyyteen silmistäni. Minä olin hänelle surman saattanut, tämä käsi on hänet syvyyteen syössyt. Mutta uskokaa minua tässä kuolinvuoteellani: semmoista aikomusta minulla ei ollut enkä minä ollut huomannut, että me kinatessamme olimme tulleet niin likelle jyrkkäystä. Jooseppi parkasi pudotessaan, ja minä juoksin jyrkänteen reunalle, häntä muka kiinni saamaan; mutta mitäs siinä taisin! Hän oli jo rintansa rusentanut lohkareesen vuoren kyljessä, ja riippui siinä pää ulkopuolella ja jalat pensaissa. Vieläköhän hänessä on henkeä, ajattelin kun siinä tuijotin alas. Samassa heilahti hän hiukan ja, täpärällä kuin siinä oli, vierähti sijaltaan ja meni pää edellä alas asti. Minä murhamies menin männikköön ja yhtä kyytiä kotiin! Ei ollut kukaan minua nähnyt, mutta vaimoni arvasi jotakin, koska niin olin kauhistuneen näköinen, kun kotiin tulin. Hän silmäili minua kauvan aikaa, minä suutuin viimmein enkä huolinut vastata, vaan menin ulos ja rupesin halkoja hakkaamaan. Siinä näin erään herran näköisen miehen menevän sivutse. Hyvä oli, ett'ei tuo tullut hiukkaa aikaisemmin, sanoin itsekseni; mutta vaimoni oli myös tullut ulos ja kuuli mitä siinä mutisin ja vakuutui aina enemmin siitä, että olin jotakin pahaa tehnyt. Hän ei saanut rauhaa, varhain seuraavana aamuna meni hän pois kotoa — mutta ei aikaakaan niin tuli takasin kiireimmän kautta, huusi ja vaikeroitsi, että nyt tuli nimismies jo minua kiinni panemaan, varmaankin olin murhan taikka muun hirmutyön tehnyt — — Ole vaiti! vastasin minä, jos joku tulee, niin minä olen kipeä, ja olen kipeänä ollut jo joitakuita päiviä, muista se! ja niin heittäydyin vuoteelle ja teeskenteleydyin kipeäksi. Taisinpa ollakin hyvin vaalea kasvoiltani, sillä lautamies Manninen ja Mäkelän isäntä jotka kohta astuivat huoneesen, näkyivät uskovan meidän puheemme. Mitä heillä oli sanomista, tiesin heti heidän huoneesen astuessaan. He ilmoittivat Joosepin kuoleman ja olisivat vieneet minut Hannulaan nimismiehen kuulusteltavaksi, mutta eiväthän ne kipeälle voineet mitään. Tästälähin en enää voinut vaimoltani salata tuota tapahtumaa. Vaimoni kehoitti minua antamaan suoran tunnustuksen, mutta minä sanoin: hulluhan sinä olet, he luulevat Joosepin vahingossa pudonneen alas, asia nukkuu siihen. Mutta pianpa saimme kuulla, että Taavi Tarkkanen oli joutunut epäluuloon ja otettu kiinni. Se oli paha sanoma! Minä olin kauheassa tuskassa: pitikö tunnustaa vai eikö. Vihdoin olin melkein myöntyä omantuntoni ja vaimoni vaatimuksiin, mutta nyt oli toinen este. Rangaistukseksi siitä että olin teeskennellyt tautiseksi, tulin nyt todellakin tautiin, tähän tautiin, joka kohta tekee lopun minun onnettomasta elämästäni. Yhteen aikaan olin parempi taas, ja arvelin silloin mitä piti tehdä. Nyt oli aikaa kulunut jo liian paljon, kuinkas nyt voisin mennä tunnustamaan, kuu olin antanut toisen tulla kiinni ja käräjissä kiusatuksi. Eikös asiaa luultaisi pahemmaksi kuin se olikaan. Jos heti kohta olisin tunnustanut, niin olisi minua uskottu, nyt katsotaan minut tahalliseksi murhaajaksi ja Siperiassa saan päättää päiväni. Ja tottahan ne Taavin päästävät, kun eivät saa täyttä todistusta häntä vastaan. Oma kurjallinen onneni ja elämäni oli niin rakas, ett'ei sen rinnalla toisen onni maksanut mitään. Minä toivoin aina vaan tulevani terveeksi taas, ja asiain tasaantuvan entiselleen. Siis en sanonut mitään, en vaikka nimismies kävi täällä tutkimassa. Mutta viimme viikolla tulin niin sairaaksi, että paranemisen toivo rupesi häviämään. Päivä päivältä astui kuolema lähemmäksi, pyysin vielä varjella nimeäni, niinkuin olisi tuo niin puhdas entisestäkään. Ihmisten suuhun en tahtonut joutua murhaajana, ainoasti rovastille päätin ilmoittaa kaikki, että sitten muka saisin rauhassa kuolla. Minä viheliäinen mato yritin ylpeillä ja niskoitella vielä haudan partaalla. Mutta rovasti on opettanut minulle toisin. Nyt en saa rauhaa, ennenkuin kaikki on tuomarille ilmoitettu. Hyvät ihmiset! sanokaa suoraan vaan kaikille, että minä Joosepin surmasin. Antakoot minulle ihmiset anteeksi jos voivat, sillä häijy ja huono olen ollut, ja armahtakoon Jumala minun köyhää sieluani".