Näin kyseli Taavi, ja Lotta oli pahemmassa kuin pulassa.
"Sanokaa te, isä, suoraan jos suinkin tiedätte: missä Anna on?" kääntyi
Taavi Timoon.
"Täällä on Anna, terveenä ja iloisena!" vastasi Timon sijassa sangen kuuluva ääni ovelta, ja kynnyksellä seisoi — Anna ja hänen vieressänsä pitkä, parrakas mies, tuon vastauksen antaja.
"Kas sinua kuin kujehtelit matkoillasi, vaikka kuitenkin aijoit tulla minua vastaanottamaan. No terve, terve! monen ajan, monen monituisen pitkän päivän perästä!" ja Taavi puristeli sydämmellisesti kultasensa kättä.
"Ja minä ajattelin, ett'en ikänä enää saa nähdä teitä", hymisi Anna ainoasti, mutta heloittavat silmänsä puhuivat paljon enemmän, puhuivat kaipauksesta ja hellästä säälistä, jälleen-yhdistymisen riemusta ja uskollisesta rakkaudesta.
"Teitä?" toisti Taavi tyytymättömällä äänellä. "Olenkos minä niin vieraaksi käynyt sinulle, koska minua teitittelet?"
Hän katsahti samalla tuohon parrakkaasen vieraasen vähän epäluuloisilla silmillä.
Anna naurahti heleästi.
"Hah!" naurahti nyt tuokin partasuu. "Kas Timoa kuin tuijottaa minuun niinkuin ventovieraasen. Etkös enää veljeäsi tunne, mies?"
"Onkos se Risto?"