Rengit sivumennessään ajavat ylös saunasta Ville-pojan: "Ville, sinä vetelys, tokko joudut hevosia hakemaan!" ja suitset suhahtavat hänen koivillensa. Ville nousee mutisten ja kiroten, ja rengit lähtevät eteenpäin pellolle.
"Onhan tässä tavallaan hyvä olla", arvelee kävellessä nuorempi; "mutta jos ei palkkaansa saa ulos, niin kadun kauppojani, kun tänne tulin kesä-rengiksi".
"Älähän vielä valita, tulokas!" vastasi vanhempi. "Mitä sitten minä sanon, joll'on puolet menneenkin vuoden palkasta saamatta?"
"Mutta veikkonen Martti, mitenkä niin on kehnosti käynyt Hovilaisen asiat? Hyvähän tässä on talo, työvoimia vaan saisi olla enemmän".
"Mahti-talo tässä oli aikanaan — mutta entiset ajat ovat olleet ja menneet".
"Näitä taloja viljeltiin yhdessä ennenvanhaan, eikös niin?"
"Niin oli; eikä siitä ole kovin kauvan. Annappas kun kerron näiden talojen omistajista vähän".
"Kerro, kerro".
"Tuon naapurimme isän-isä, Hannu Tarkkanen, oli sodan aikuisia", kertoi nyt Martti, "ja tämän alueen, josta sitten tuli eri talo, sanotaan hänen saaneen silloin yhteis-maasta, hyväin töittensä palkinnoksi, puhuvat, että Tyyneveteläiset kerran olivat ryövänneet ryssien kuormastona, ja siitä oli sitten syntynyt perhanan peustominen. Kymmenkunta miestä ja perheenisää oli jo suljettu tupaan odottamaan kuolemata hirsipuussa. Silloin oli Hannu Tarkkanen astunut venäläisen everstin eteen ja puhunut niin pontevasti seurakuntalaistensa puolesta, että nuo kuolemaan tuomitut armahdettiin ja saivat mennä kukin kotihinsa. Näin puhuvat toiset, mutta toiset taas sanovat ett'ei Hannu-ukon käytös sodan aikana ollut niinkään kiitettävä, vaan että hän kääntyi aina aivan tuulia myöten — he väittävät valheeksi tuon kuormasto-tarinan ja arvelevat hänen saaneen nämät maat kruunulta. No, oli miten oli. Rikkauksia ukolla oli, mutta muuten ei ollut onnellinen elämänsä. Emäntä kuoli ja kaksi poikaa kohta toinen toisensa jälkeen. Keskimäinen poika hänelle jäi, ja hän asettui sittemmin tänne, ja hänen ajoiltansa ovat enimmät rakennukset täällä. Siihen aikaan olivat nämä talot vanhimmillaan. Vaan ei pantu silloin rahoja semmoisiin kemuihin ja pitoihin kuin meillä täksi illaksi taas varustetaan. Työtä tehtiin lujasti ja kultaisia satoja saatiin, piennä poikana kävin täällä useinkin asioilla. Kerran tulin juuri kun ukko oli jyväkaupan tehnyt — ja pöydällä oli semmoinen rahan siivo että jäin suu auki älläilemään. No, poika peri sitten maat ja tavarat; mutta hänen aikanansa oli talous enemmän palkollisten nojissa. Isännän terveys, näet, ei ollut hyvä, vaikka vanhaksipa kesti hänkin. Hänet taas peri kaksi poikaa ja tytär. Vanhan pää-talon Ylä-Hannulan sai vanhempi poika Timo, sangen säästeliäs mies, oikea Tarkkanen, ja hyvin hän on taloaan asunut, vaikka vahinkoja väliin viimeisiin aikoihin on sattunut; nuorempi poika taas, Risto, sai tämän, joka on pienempi mutta mainio talo sekin, kun sitä vaan oikein osaa viljellä. Riston minä tunsin hyvin —"
"Entä tytär, eikö hän saanutkaan mitään?"