"Kansakoulun hedelmä on tulevaisuudessa", sanoi rovasti. "Kun koko kansa on koulun sivistyksestä osalliseksi tullut, ei pääse enää toinen siinä suhteessa esille vetämään paremmuutta toisen rinnalla. Mutta, paitsi sitä, oikea sivistys, joka sisällistä ihmistä sivistää, ei paisuta, silla se perustuu jumalanpelkoon. Jumalanpelko on viisauden alku, näet. Ja Jesuksen Kristuksen elämäkerta on meidän ojennusnuoramme; tuokoon meille elämä menestystä taikka vastoinkäymistä — kun siitä kiini pidämme, ei meitä edellinen paisuta, eikä jälkimäinen sorra. — Vaan jumalattomain sivistys vie pimeyteen eikä valkeuteen. Ja surkea sanoa, sen tiellä rientää tuhansia ja taasen tuhansia, iloiten ja pilkaten, ijankaikkiseen yöhön".
He istuivat ääneti kotvasen; jopa tulikin emäntä kutsumaan päivälliselle.
Astuttiin nyt isoon tupaan. Tänne oli tullut Taavikin.
Taavi Tarkkanen oli kookas nuorukainen neljänkolmatta ijällä. Hänellä oli säännölliset, mieluiset kasvot ja vilkkaat silmät; tukkansa oli tummanvärinen ja ylähuulta koristi sievät viikset.
Taavin kanssa tervehdykset vaihdettua, istuttiin pöytään, jossa oli tarjona tuoretta kalaa ja mannaryyni-puuroa.
"No, hyvän heinä-vuoden saitte täälläkin, puhui minulle äsken emäntä", sanoi rovasti saadakseen puheen ainetta, "ja näyttää tulevan hyvä vilja-vuosikin, kun vaan Jumala edelleenkin suopi sopivia ilmoja".
"Hyvät ovat toiveet runsaasta viljavuodesta", vastasi Hannulan isäntä. "Mutta hinnat, ne ovat niin polkuisina, eikä kaupungissakaan vielä ole tietoa, nousevatko syksyn puoleen vai mitä tehnevät. Taavi sieltä tuli eilen".
"Olkaamme toivossa, muuta siihen emme taida", sanoi rovasti. — "No Taavi on nyt saanut olla kotona isänsä apuna, kun hänen asevelvollisuutensa on suoritettu".
"Jaa, se oli ikävä aika, kun Taavi oli poissa", sanoi emäntä.
"Mitä piti Taavi sotakomennosta?" kysyi rovasti, hymyillen, nuorukaiselta.