"No, menihän tuo, kun ei kovin helteisiä päiviä sattunut", vastasi
Taavi.
"Voipihan se olla kyllä hyvä tuo äksieruu ja naplitsoo", sanoi isäntä kynsien korvallistansa; "mutta minä olen aatellut yksinkertaisuudessani, että mitä meidän maa oikeastaan omalla sotaväellä tekee. Rauhassahan me tahdomme elää ulkomaan kanssa, ja jos meidän Keisarimme katsoo hyväksi ryhtyä miekkaan, niin kyllä hän silloin Suomensakin suojelee".
"Mutta jos vieras valtakuuta äänettömästä päästä hyökkää meitä valloittamaan", vastasi rovasti, "emmeköhän silloin ole itse lähinnä velvoitetut torjumaan vihollista rannoiltamme".
"Jaa", myönsi isäntä, "kyllä rovastilla on oikeus".
"Parempi kaiketi olisi", sanoi rovasti, "jos ei sotaväkeä tarvittaisi olleskaan — jos nim. vallat voisivat elää rauhassa ja sovinnossa aina ja toden päältä. Mutta millainen on heidän rauhallisuutensa? Se on kaksi-muotoinen kuin roomalaisten Janus-kuva. Samalla kuin edessä rauhaa ja ystävyyttä taataan kalleimmilla vakuutuksilla, samalla irvistää takana hampaisin asti varustettu sotavoima. Ja tällainen rauha on rasittava kuni alituinen sota".
"Jos maanviljelykseen pantaisiin ne miljoonat, mitkä sotavarustukset vetävät, niin maailmasta tulisi ihan paratiisi", arveli Timo.
"Paratiisi on ihmisiltä suljettu ijäksi päiväksi", vastasi rovasti, "sen näemme tästäkin. Vaikka ihmisillä olisi kaiken maailman hyvää, niin pahalta sydämeltään he eivät pääse kuitenkaan paratiisia palauttamaan".
Pöydästä noustua, kun Lotta oli mennyt kahvia keittämään ja Taavi työmiesten tykö, kysyi rovasti Timolta: "Missä Jooseppi on, eikö hän ole kotosalla?"
"Missä lienee taas renttuilemassa", vastasi Timo.
"Onko hän heittäytynyt väkevien juomien valtaan?" kysyi rovasti.