"Kotiin sen kuletimme yöllä, ja tuolla se on nyt majassa", vastasi
Hannula.
Sinne mentiin.
Hätähätää valmistetuilla paarilla lepäsi Joosepin ruumis. Kasvot olivat puhdistetut verestä ja silmät ummistetut; ei ollut nyt kasvoissa mitään kovin hirvittävää, suu vaan vielä oli kuoleman väännyksissä. Vammoja ei ollut muodossa paitsi oikianpuolisella ohimolla, mikä näytti pahasti raastetulta. Ruumiin päällä oli vanha harmaa takki, mikä paikkapaikoin oikialla oli aivan läpi veristynyt, ja tummemmat pumpuliset housut, lahkeet saappaan-varsissa.
Paarien ympärille oli hioutunut paitsi oikeuden-miehiä kaikki Hannulan väki ja koko joukko uteliaita.
"Mitä teillä, Taavi Hannula, on tässä asiassa sanomista?" kysyi äkkipäätä Varmanen ja katsoi samalla terävästi Taaviin, joka vaaleana ja synkkänä seisoi taaempien rivissä.
Taavi säpsähti ja katsahti vähän epävakaisesti ympärilleen.
Hovilainen heitti häneen ilkeän, ilkkuvan silmäyksen.
"Kunnioitettava vallesmanni", alkoi Taavi, kooten mieltänsä, "te olette tänne tulleet tuon hyvän naapurimme Hovilaisen toimesta. Tiedänhän minä, että hän teille on syyttänyt minua murhasta muka, mutta toivon kuitenkin, ett'ette te, enemmän kuin kukaan muukaan, joka minun tuntee, taida silmänräpäykseksikään sitä todeksi uskoa. Tuon syytöksen lykkään tässä heti takaisin, ja Hovilaista vastaan nostan —"
"No, jättäkäämme sikseen mitä se taikka se uskoo", keskeytti
Varmanen vakavasti ja samalla sävyisesti, "ja pysykäämme itse asiassa.
Milloin, minkätähden ja miten menitte illalla tuonne niin sanotulle
Rossin-haudalle? selittäkää ne kohdat lyhyesti ja puhtaasti".
"Taisi olla noin yhdeksän aika illalla, kun läksin rantaan kävelemään", selitti Taavi. "Haudalle kun tulin —"