"Niin tärkeätä kohtaa ei olisi pitänyt jättää mainitsematta lyhykäisimmästäkään kertomuksesta", muistutti Varmanen. "No miten nyt kuuluu kertomuksenne?"
"Kun viidakosta astuin", kertoi Taavi, "tuli vastaani eräs nuori herrasmies — harmaissa vaatteissa, matkaväsky kupeella. Hän tervehti minua ja kysyi, oliko oikealla tiellä, mikä vie Ratasmäelle. Minä siihen sanoin, että hän oli poikennut polulle mikä vie taloihin, ja ohjasin häntä oikealle uralle. Hän oli minusta jo vähän matkaa astunut, niin tulin aatelleeksi että miten hän osannee Rossin-haudan poikki, siellä kun tie kääntyy Onkamolle. Minä siis juoksin hänen jälkeensä ja tarjouduin oppaaksi vähäksi matkaa. Siinä kuljettiin ja puheltiin yhtä ja toista, en niitä niin muista enään; ihaniksi hän sanoi seudun näkö-aloja, seisahtui usein ja kysyi milloin mitäkin kohtaa sekä mainitsi poikenneensa Kokkomäelle —"
"Sanoiko hän teille nimensä?" tiedusti nimismies.
"Sanoi, mutta min' en muista sitä enää. Rossin-haudan toisella puolella erosimme, ja minä käännyin kotiin päin. Pari askelta astuttuani kilahti joku jaloissa, se oli putelin pohja. Se johdatti minun mieleeni Joosepin; minä aattelin, mihinkähän tämä oli mennyt, vieläpä pelkäsin että hän juovuspäissään voisi tehdä jotakin pahaa vieraalle, jota vast'ikään olin saattanut. Samassa sattuivat silmäni erääsen mustaan esineesen mikä näkyi rotkosta. Minä astuin kallion reunalle, ja kas kauhua! Joosepin ruumis se oli mikä makasi tuolla alaalla. Minä koettelin parista kohdin päästä suoraan alas, mutta olin vähällä kaatua kuoliaaksi, kun on niin jyrkät kalliot siinä, ett'ei saa jalansijaa. Tältä puolelta tiesin solan, jota myöten taisin laskeutua alas ja kiveltä kivelle hyppien saavuin siihen paikkaan, missä Jooseppi oli. Hän oli pudonnut nurinniskoin alas, pää on puhki takapuolelta niinkuin voitte nähdä, henkeä hänessä ei ollut enää, minä nostin hänet ylemmäksi. Silloin tuli sinne Hovilainen ja rupesi huutamaan, että minä olen murhamies ja että hän saattaa minut rautoihin. Niin uhaten hän meni matkoihinsa ja taisi kohta ajaa teidän luoksenne, herra vallesmanni. Minä nousin taas kalliolle ja kiirehdin kotiin ilmoittamaan mitä oli tapahtunut, ja sitten ha'imme veneellä ruumiin tänne. Sen verran tässä asiassa tiedän, ja Jumal'auta! totta on joka sana, minkä nyt olen puhunut".
Hiljaisuus vallitsi kotvasen. Nimismiestä ja lautamiehiä näkyi ilahuttavan Taavin lujempi käytös. Timo ja Lotta vetivät keventävän huokauksen.
Hovilainen keskeytti äänettömyyden, sanoen epäilevällä irvistyksellä:
"Kaunis puhe, vahinko vaan ett'ei tuota vierasta herraa todellisuudessa taida olla olemassa, eikä ottamassa Taavin tekoja niskoilleen".
"Olenkos minä häntä syyttänyt?" vastasi Taavi vihaisesti Hovilaiselle.
"Olkaahan vaiti", virkkoi nimismies.
"Mitä tuohon vieraasen herraan tulee, niin kyllä siitä selvä saadaan onko semmoinen täältä kautta kulkenut vai eikö. Niin pitkällä välillä on kymmenenkin ihmistä hänet nähnyt".