Tuomari Bengt Tybom oli keski-ikäinen mies, tanakkavartaloinen ja ankaran näköinen mies. Kun hän pörheiden kulmakarvojensa alta iski silmänsä toiseen, niin pois oli silloin leikki. Tänään oli ukko tavallista äreämmällä tuulella ja syyksi siihen sanottiin seuraavaa: Tybom, joka asui kaupungissa, oli tullut pitäjään jo edellisenä iltana; häntä ei tavallisesti tarvinnut käräjäpaikalle kokoutuneen kansan kaiken päivää odottaa. Hän tuli ennen liian aikaiseen kuin liian myöhään, ja nyt hän erittäin tiesi, että nämä välikäräjät, joissa paitsi murhajuttua tulisi käsiteltäväksi myös joitakuita kruununasioita, runsaasti vetivät koko päivän. Hän oli ottanut asuntonsa kestikievarissa, kuten tavallisesti näin lyhyeksi ajaksi. Jo varhain aamulla ilmautui sinne joitakuita isäntiä Tybomin puheille. Isännät lausuivat sen pyynnön, että "korkea-arvoinen herrassyötinki" tahtoisi tästäpuoleen suomeksi sanella sihteerilleen pöytäkirjat, eikä ruotsin kieltä käyttää niinkuin tähän asti. Asianomaiset ja todistajat saisivat siten suorastansa varmuuden että heidän omat sanansa tulivat pöytäkirjaan; ylöslukemista ei tarvittu ja siten voitettu aika olisi kyllä tarpeellinen — ei voisi sitten kukaan valittaa, että asioita liian hätäisesti käsitellään. Tämä olisi heidän "nöyrä anomuksensa". — Herra Kokan ansiotöitä oli tämän pyynnön aikaan saaminen, vaikka vaikutteena siihen oli myös totuttu tapa Tybomin edelläkävijän käräjöimisessä. Tämä ukko oli merkillinen siinä suhteessa, ett'ei hän kiirettä tuntenut laisinkaan, ei ollut sitä sanaa hänen sanakirjassansa. Leveästi ja laajasti hänen aikaansa käräjissä juteltiin, kauvan ja kelpolailla silloin keskusteltiin. Jutut kestivät toisinaan yöhön saakka, ja tuomari joskus nukahti istuimelleen. Kun hän havahti ja näki asianomaisia edessään, virkahti hän: "pankaa ääneen!" ja he alottivat sanottavansa alusta taas. Tybom oli toisellainen mies, mutta hänen joutuisaa käräjöimistänsä ei ollut kansa vielä oppinut suosimaan; ja nyt olivat ukot luulleet tilaisuuden sopivaksi muistuttamaan entisistä ajoista. — Mutta Tybom oli suuresti suuttunut, sanonut heitä hävyttömiksi, kun rohkenivat ruveta kokeneen tuomarin toimintaa korjaamaan, ja käskenyt heitä puikkimaan tiehensä pikemmin kuin olivat tulleet.
Oikeus alkoi istuntonsa. Taavi saatettiin esille. Vankeus ei ollut suurta muutosta vaikuttanut hänen ulkonäköönsä. Vaaleat olivat kasvonsa ja osoittivat synkkämielistä malttavaisuutta, mutta silmäyksensä olivat julman näköiset kuin ennenkin ja käytöksensä peloton.
Syyttäjä Varmanen antoi oikeuteen syytetyn papinkirjan ja lausui kertomuksen pidetystä poliisitutkinnosta, päättäen että mikä tässä tutkimuksessa tuli ilmi ynnä useat jälkeenpäin tulleet todistukset kuin myös se yleisesti tunnettu seikka, että Taavi Hannula aina oli vihannut velipuoltaan Jooseppi Hannulaa, saattivat melkein selväksi, että syytetty oli surmannut velipuolensa Joosepin, jonkatähden nimismies nyt vaati Taavi Hannulan langettamista lain rangaistukseen, — antaen oikeuteen tutkimus-tilaisuudessa tehdyn pöytäkirjan, vainajan vaatteet ja Taavin kirveen, ja luetellen syytöksen vahvistukseksi, paitsi ilmi-antajaa Olli Hovilaista, koko joukon vieraita-miehiä. Käsillä oli myös ruumiinavauksessa tehty pöytäkirja, joka luettiin. Se sisälsi, että vainajan Jooseppi Lyytikäisen eli Hannulan ruumiissa oli havaittu seuraavat vammat: 1:o Takaraivossa suuri haava, puolentoista tuuman pituinen poikittain ja kovertuma kalloon, se oli vikuuttanut aivot ja ajanut niihin verta sekä matkaansaattanut muuallakin kallossa halkeemia; 2:o rusennus rinnan oikealla puolella ja oikeassa kyljessä: kolme kylkiluuta poikki useammalta kohdalta, ne olivat katkaisseet suonet ja lävistäneet nahan likellä rinta-lastaa; tästä vammasta oli paljon verta vuotanut; 3:o oikea kainalovarsi oli katkennut; 4:o mustelmia oli oikeassa ohimossa ja monessa kohdin ruumista, paraasta päästä oikealla sivulla ja 5:o käsissä vähempiä haavoja, sangen terävän veitsen taikka paremmin vielä lasi-sirkaleen tekemiä. Nuo välttämättömästi kuolettavat vammat takaraivossa ja rinnassa oli vainaja saanut joko yhtähaavaa taikka niin aivan peräksyttäin ett'ei veren liike välillä seisahtunut. — Mitä tulee nyt siihen kysymykseen, miten vainaja on saanut nämä vammat, niin osoittivat useimmat selvästi sattumista kiveen. Pään oli puhkaissut joku tylppä kappale, kentiesi rautakalu taikka myös hyvin siloinen kivi. Siis oli tietämätöntä oliko vainaja saanut tämän vamman kiveen kaatumisesta vaiko murhaajan käden kautta. Mutta mikä viimeksi mainittua teki luultavammaksi oli se seikka, ett'ei selässä eikä muussa takaruumiissa ollut vammaa eikä edes suurempaa mustelmaakaan, joita välttämättömästi olisi seurannut putoamisesta. Kyljin hän oli pudonnut alas; ja jos hän siinä olisi saanut vamman takaraivoonsa, niin olisi hänen päänsä pitänyt pudotessa olla luonnottomassa asemassa. Sentähden oli luultava, että hän sai kuolinhaavan päähänsä jo ylähällä kalliolla ja sitten heti syöstiin alas.
Ilmiantaja Olli Hovilainen antoi lavean kertomuksen havainnoistaan, unhottamatta vähintäkään erityisseikkaa. Nyt kuulusteltiin Taavia, ja hän puhui samaa kuin poliisitutkinnossakin, lisäten vaan sen, että hänen mielestään voi löytyä aivan luonnollisia selityksiä seikkoihin, mitkä tässä pantiin häntä vastaan todistamaan, mutta kun ei muutakaan hänen sanaansa uskottu, niin ei hän huolinut niitäkään mainita. Kehoitettuna puhumaan suunsa puhtaaksi, sanoi hän rantavuoren rinnassa monessa kohdin olevan ulkonevia kallion-kieliä; tällaista vastaan on vainaja voinut ensin kyljin pudota ennenkuin alas asti meni, ja siten hän putoamisesta sai vammat sekä kylkeen että takaraivoon. Mitä taas kirveesen tuli, oli Jooseppi sen ottanut, tuvassahan se oli esillä tavallisesti. Tottumaton kuin hän oli kirvestä pitämään, oli hän sitten vahingossa kolhaissut sillä rikki viinapullonsa, ja hädissään varjellen, ett'ei viina menisi maahan oli hän lasi-särmiin loukannut kätensä. Sitten joi hän särkyneestä pullosta pois viinan, ja paiskasi putelin pohjan kallioon, missä se sitten kilahti Taavin jaloissa. Kun hän taas otti kirveen, tuli sen varsi veriseksi hänen käsissänsä olevista haavoista. Mutta tuosta putelin tyhjentämisestä tuli hän niin juovuksiin että hoiperteli jyrkkäyksen reunalle ja putosi alas.
"Suokoon Jumala minulle kärsivällisyyttä", sanoi hän lopuksi, "mutta raskasta se on kokea, että kaikki vaan käännetään minua vastaan — että kaikki ikäänkuin liittoutuvat minua syytöntä tuhotaksensa".
Tybom oli miettien katsellut Taaviin tämän puhuessa. Syytetyn reipas ulkonäkö taisi tehdä hyvän vaikutuksen tuomariin. Mutta viimeiset sanat olisivat saaneet olla sanomatta.
"Tuopa kaikuu melkein kuin epäkunnia oikeutta vastaan", virkkoi Tybom. "Hillitkää kieltänne syytetty, jos mielitte välttää rangaistusta vielä oikeuden-solvauksestakin".
"Minusta ovat, Korkia Oikeus, syytetyn viimeiset puolustukset aivan uskomattomat", sanoi Hovilainen; "kyllä vaan niin on ollut, että vainaja, kun ei hänellä ollut muuta puolustus-asetta, putelillaan koetti torjua —"
"Olkaa vaiti tekin", tiuskasi tuomari, terävästi katsoen Hovilaiseen, "kunnes teidän luulojanne kysytään. — Alkakaamme todistajain kuulustelu!"
Oli koko joukko vieraita-miehiä saapuvilla. Sota-Matin ilmoitti nimismies olevan yhä kipeän, vesi-taudissa. Hän oli lähettänyt hakemaan, kun ei kuulunut Mattia, mutta tämä oli todella liian huono tänne kuletettavaksi.