"Hm!"
Tuomari oli jo vähän aikaa kiinteästi katsonut tuolille levitetyn nutun veriseen vuoriin. Nyt kun siihen päivä paistoi, ilmautui ison veri-läntin keskessä tarkasti rajoitettu haaleampi ympyrä. Oliskohan sillä kohdalla nappi painanut? Mutta napin jäleksi se oli liian iso.
"Aah!" virkahti Tybom äkkiä, tempasi nutun, levitti sen pöydälle ja viillätti pännäveitsellään vuorin auki mainitulta kohdalta.
"Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun Jooseppi kuoli. Tässä on Hannulan emännän kello", sanoi tuomari ja siirti nutun etemmäksi pöydälle muittenkin nähdä.
"Aivan se aika, minkä minä sanoin!" huudahti Hovilainen.
Siinä nyt oli se kaivattu kello. Povitaskun suu oli rikki. Näytti siltä kuin vainaja vähän ennen kuolematansa olisi aikonut pistää kellon taskuunsa, mutta se olikin mennyt taskun taakse ja liukunut alas liukumistaan, kunnes kaatuminen kalliolta muserti sen ja juututti vereen vähän mattaa taskun pohjaa alemmalle. Kello oli litteä kuin kahdenmarkan raha, lasi oli halennut tuhansiin kappaleisin, joista jotkut olivat kiintyneet nyt ylös-käännettyyn vuorin-liuskaan; mutta taulu oli eheä ja viisarit vielä kiinni, näyttäen neljänneksen yli kymmenen. Renkaasta lähti lyhyt musta silkki-nauha suoraan ylöspäin reuna-saumaa myöten. Avainta ei ollut.
Tuomari kääntyi taas Taaviin, jatkamaan tutkintoansa siitä, missä keskeytyi.
"Mitä hän puheli teidän kanssanne?"
"Kuka?"
"Te puhuitte siis useamman kanssa sinä iltana polulla?"