Omituista on, että ihmiset myöntävät arvoa todisteille vapaan keskustelun puolesta, mutta vastustavat niiden "saattamista äärimäisiin saakka", ymmärtämättä, että joll'eivät perusteet kelpaa "äärimäisessä" takauksessa, niin ne eivät kelpaa missään tapauksessa. Omituista, etteivät he mielestänsä luulettele itseänsä erehtymättömiksi, kuin he myöntävät vapaata keskustelua kaikista asioista, jotka mahdollisesti voivat olla epäiltäviä, mutta ajattelevat pitävän kieltää epäilemästä muutamia erityisiä periaatteita tahi opinkappaleita, koska ne muka ovat niin varmoja, s.o. koska he ovat niin varmoja, että ne ovat varmoja. Pitäminen jotakin seikkaa varmana, jos olisi yksikään, joka sitä varmuutta kieltäisi, kuin hänen vaan sallittaisiin se tehdä, on luulettelua, että juuri me ja ne, jotka yhtyvät meihin, olemme oikeita varmuuden tuomareita, ja kuulustelematta edes toista puolta. Nykyaikana — jota on kuvailtu "uskottomaksi, mutta epäilyksessään vapisevaksi" — jona, ihmiset tuntevat varmaan, ei niinkään sitä, että heidän mielipiteensä ovat todet, kuin etteivät he tiedä mitä tehdä ilman niitä, vaatimukset jonkun mielipiteen suojelemiseksi yleisön ahdistuksilta eivät perustu siinä määrin tämän mielipiteen totuuteen, kuin sen tärkeyteen yhteiskunnalle. On olemassa, sanotaan, muutamia opinkappaleita niin hyödyllisiä, melkein sanomme välttämättömiä menestykselle, että hallitusten velvollisuus on yhtä paljon suojella niitä, kuin mitään muutakaan yhteiskunnan etua. Kuin tällainen välttämättömyys on olemassa ja näin suoranainen yhteys velvollisuuden kanssa, oikeuttaa, vieläpä paneekin, niin väitetään, vähempikin kuin tuuleteltu erehtymättömyys hallituksia toimimaan oman mielipiteensä mukaan, vahvistettuina ihmisten yleisen mielipiteen kautta. Sen vuoksi on usein lausuttu, vielä useammin ajateltu, että ainoastaan kehnot ihmiset haluavat heikontaa näitä terveellisiä opinkappaleita. Eikä ole ensinkään väärin, ajatellaan, pidättää pahoja ihmisiä ja estää, mitä ainoastaan millaiset ihmiset tahtovat tehdä. Tämän ajattelemistavan mukaan ei oikeutuksessa kahlehtimaan keskustelua ole kysymystä opin totuudesta, vaan sen hyödyllisyydestä; ja sillä keinolla päästään muka olemasta vastuussa tekeytymästään erehtymättömäksi mielipiteitten tuomariksi. Mutta ne, jotka tällä tyydyttävät itseänsä, eivät käsitä, että erehtymättömyyden luulettelu on vaan muuttunut toisesta paikasta toiseen. Kunkin mielipiteen hyödyllisyys on sekin mielipiteen esine, yhtä epävarma, yhtä suuresti keskustelunalainen ja yhtä paljon keskustelua kaipaava, kuin mielipide itsekin. Tarvitaan yhtä suuresti erehtymätöntä mielipiteitten tuomaria ratkaisemaan jonkun mielipiteen olevan vahingollisen, kuin ratkaisemaan sen olevan väärän, joll'ei tuomitulla mielipiteellä ole täysi tila puolustautumaan. Eikä sovi sanoa, että vääräuskoisen sallittakoon pitää ajatustansa hyödyllisenä tahi vahingottomana, vaikka häntä kielletään pitämästä sitä oikeana. Mielipiteen, totuus on osa sen hyödyllisyyttä. Jos tahdomme tuntea, onko toivottava, että jotakin lauselmaa uskotaan, niin onko mahdollista olla huomioon ottamatta, onko se tosi vai ei? Ei huonojen, vaan parhaitten ihmisten mielestä ei mikään oppi, joka on totuuden vastainen, voi olla todella hyödyllinen. Ja voitko estää sellaisia ihmisiä vetoamasta tähän väitteesen, kuin heitä syytetään kieltämästään jotakin oppia, jota heille on kuvailtu hyödylliseksi, mutta jonka he uskovat olevan väärän? Ne, jotka ovat suvaittujen mielipiteitten puolella, eivät jätä käyttämättä tätä vastausta hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Et kuule heidän punnitsevan kysymystä hyödyllisyydestä aivan kuin sen voisi kokonansa erottaa totuudesta. Päinvastoin juuri sentähden, että heidän oppinsa on "tosi", pidetään sen tuntemista ja uskomista niin välttämättömänä. Ei voi olla rehellistä keskustelua hyödyllisyyden asiasta, kuin toisella puolella saa käyttää niin tärkeää todistetta, vaan ei toisella. Ja asiassa pysyäksemme, kuin laki tahi yleinen mielipide eivät salli jonkun opin totuudesta väiteltävän, suvaitsevat ne juuri yhtä vähän sen hyödyllisyyden kieltämistä. Korkeintaan sallivat ne tingittävän sen ehdottomasta välttämättömyydestä tahi varsinaisesta rikoksellisuudesta sen kumoamisessa.
Täydellisemmin valaistaksemme, kuinka vahingollista on kieltäytyä kuuntelemasta ajatuksia sen vuoksi että me mielessämme olemme ne tuominneet, haluamme rajoittaa keskustelun määrättyihin kohtiin; ja minä valitsen juuri ne kohdat, jotka minulle ovat vähimmän edullisia — joissa todisteet ajatuksen vapautta vastaan sekä totuuden että hyödyllisyyden puolesta ovat pidetyt lujimpina. Olkoot vastustetut opit usko Jumalaan ja tulevaan elämään, tahi joku yleinen perinnäinen siveellisyyden oppi. Tällaisella pohjalla taisteleminen suo suuren edun epärehelliselle vastustajalle, sillä varmaan sanoo hän (ja moni, joka ei tahdo olla epärehellinen, sanoo niin itsekseen): ovatko nämät ne opit, joita te ette pidä kyllin varmoina otettavaksi lain suojelukseen. Onko usko Jumalaan yksi niitä oppeja, joista itsensä varmaksi tuntiessaan teidän mielestänne luulettelekse erehtymättömäksi? Mutta sallittakoon minun huomauttaa, etten minä kutsu itseänsä varmaksi tuntemista jostakin opista (olkoon se mikä tahansa) luulettelemiseksi erehtymättömyyttä. Sitä on vaan yritys ratkaisemaan tämä oppi muitten puolesta, sallimatta heidän kuulla, mitä vastaiselta puolelta voidaan sanoa. Enkä minä syytä ja moiti tätä yritystä sitä vähemmän, jos sitä käytetään pyhimpäin vakaumusteni puolesta. Olkoon ihmisellä kuinka tahansa määrätty vakaumus jonkun opin ei ainoastaan vääryydestä, vaan myös vahingollisista seurauksista — ei ainoastaan vahingollisista seurauksista, mutta myös (käyttääkseni lauseita, jotka kerrassaan hylkään) epäsiveellisyydestä ja jumalattomuudesta; kuitenkin, jos hän tämän yksityisen mielipiteensä nojalla, vaikkapa maansa ja aikalaistensa yleisen mielipiteen kannattamanakin, estää jonkin ajatuksen pääsemästä kuuluville sen puolustukseksi, hän luulettelekse erehtymättömäksi. Eikä se luulettelu ole suinkaan sitä vähemmän vastustettava ja vaarallinen sen vuoksi, että tuota oppia kutsuttiin epäsiveelliseksi ja jumalattomaksi; päinvastoin juuri tässä tapauksessa ennen muita se on enimmän turmiollinen. Nämät ovat juuri ne tapaukset, joissa jonkun sukupolven ihmiset tekevät noita surkeita harhateitä, jotka herättävät jälkimaailman hämmästystä ja kauhua. Niissä tapaamme ne muistettavat kohdat historiassa, joissa lain voimaa käytettiin hävittämiseen parhaat ihmiset ja ylevimmät opit, valitettavasti kyllä menestyksellä ihmisiin nähden, vaikka jotkut opit ovat säilyneet tullaksensa (ikäänkuin ivalla) mainittavaksi samanlaisen käytöksen puolustukseksi sellaisia vastaan, jotka eroavat niistä tahi niiden perinnäisestä selityksestä.
Ihmiskunnalle voi tuskin liian usein muistuttaa, että kerran eli Sokrates niminen mies, joka oli merkillisessä riidassa laillisen auktoriteetin ja silloin vallitsevan yleisen mielipiteen kanssa. Tätä miestä, vaikka hän oli syntynyt suurista individeistä rikkaassa ajassa ja maassa, ovat hänen ja sen ajan parhaat tuntijat kuvanneet kunnollisimmaksi mieheksi silloin elävistä; ja me tunnemme hänet kaikkien seuraavien siveellisyyden opettajien päämieheksi ja esikuvaksi, yhtä hyvin Platonin ylevän innostuksen, kuin Aristoteleksen terävän hyötyopin alkuunpanijaksi, "i maêstri di color che sanno"[3], kahden eetillisen ja muunkin filosofian alkulähteen. Tämän kaikkien sittemmin eläneitten suurten ajattelijain tunnustetun opettajan — jonka maine kukoistaen vielä enemmän kuin kahden tuhannen vuoden kuluttua voittaa kaikkien muitten mainioitten miesten maineen, jotka ovat tehneet hänen kotikaupunkinsa kuuluisaksi — tappoivat hänen omat kansalaisensa laillisesti tuomittuna jumalattomuudesta ja siveettömyydestä. Jumalattomuudesta, koska hän muka oli kieltänyt valtion hyväksymät jumalat; oikeastaan hänen syyttäjänsä vakuuttivat, ettei hän uskonut mitään jumalia (ktso "Puolustuspuhetta"). Siveettömyydestä, koska hän oli opeillansa ja neuvoillansa "nuorisoa turmellut". Näihin rikoksiin tuomioistuin — on meillä täysi syy uskoa — rehellisesti piti häntä syyllisenä, ja tuomitsi rikoksellisena kuolemaan miehen, joka luultavasti parhaiten kaikista aikalaisistansa oli ansioittanut itsensä ihmiskunnan edessä.
Siirtykäämme tästä vielä yhteen toiseen tapaukseen lain harjoittamaa vääryyttä, ainoaan, jonka mainitseminen Sokrateksen tuomion jälkeen ei ole antiklimax: tapaukseen Golgathalla yli kahdeksantoista vuosisataa sitten. Mies, jonka siveellinen suuruus vaipui niin syvälle kaikkien niiden muistoon, jotka näkivät hänen elämäänsä ja kuulivat hänen puhettansa, että kahdeksantoista seuraavaa vuosisataa on palvellut häntä kuin itseä kaikkivaltiasta, tapettiin häpeällisesti. Ja miksi? Jumalanpilkkaamisesta. Ihmiset eivät ainoastaan tunteneet hyväntekijäänsä väärin; he pitivät häntä juuri vastakohtana siihen, mitä hän oli, ja kohtelivat häntä juuri semmoisena jumalattomuuden hirviönä, jona heitä itseänsä nyt pidetään tämän menettelynsä tähden. Ne tunteet, joilla ihmiset nyt katsovat näitä surkeita tekoja, varsinkin jälkimäistä niistä, saattavat heidät kerrassaan väärin tuomitsemaan niiden onnettomia tekijöitä. Nämät eivät olleet hyvin luultavastikaan pahoja ihmisiä — eivät pahempia kuin ihmiset yleensä ovat; pikemmin päinvastoin olivat he ihmisiä, joissa olivat täydellisesti ja vähän enemmänkin kuin täydellisesti heidän aikansa ja kansansa uskonnolliset, siveelliset ja isänmaalliset tunteet: juuri sellaisia ihmisiä, joilla kaikkina aikoina, meidän omammekin siihen luettuna, on täydet toiveet kulkea elämänsä läpi nuhteettomina ja kunnioitettuina. Ylimäinen pappi, joka repi vaatteensa, kuin lausuttiin ne sanat, jotka hänen maansa ajatusten mukaan olivat synkin rikos, oli hyvin luultavasti yhtä totinen kauhussaan ja harmissaan, kuin yleensä kunnioitettavat ja hurskaat miehet nykyään ovat niissä uskonnollisissa ja siveellisissä ajatuksissa, joita he tunnustavat; ja useat, jotka nykyään kauhistuvat hänen tekoaan, olisivat tehneet aivan samoin kuin hänkin, jos olisivat eläneet hänen aikanansa ja syntyneet juutalaisina. Oikeauskoiset kristityt, jotka mielivät ajattelemaan, että ensimäisten marttyrien kivittäjät varmaan olivat pahempia ihmisiä kuin he, muistakoot, että yksi noita vainoojia oli pyhä Paavali.
Lisätkäämme vielä yksi esimerkki, sattuvin kaikista, jos erehdyksen vaikuttavaisuus mitataan sen viisauden ja kunnon mukaan, joka siihen joutuu. Jos kellään vallanpitäjällä oli keisari Markus Aureliuksella syytä ajatella itseään parhaaksi ja valistuneimmaksi aikalaisistansa. Koko sivistyneen maailman itsevaltiaana säilyi hän kaiken elinaikansa ei ainoastaan mitä puhtaimmasti oikeamielisenä, vaan myös — jota oli vähemmin odottamistakaan hänen stoalaiselta sivistykseltään — sangen helläsydämisenä. Ne harvat virheet, jotka hänelle luetaan, olivat kaikki pehmeyden syytä, ja hänen kirjoituksensa, vanhan ajan hengen korkeinta siveellistä tuotetta, eroavat tuskin huomattavasti, jos eroavat ollenkaan, Kristuksen kuvaavimmista opeista. Tämä mies, parempi kristitty kaikessa paitsi sanan dogmillisessa merkityksessä kuin melkein kukaan niitä näköjään kristityitä keisareita, jotka sittemmin ovat hallinneet, vainosi kristinuskoa. Vaikka hän oli ihmisyyden edellisten voittojen huipulla, oli avoin-, vapaajärkinen, ja luonteensa saattoi hänet itsestään siveellisiin kirjoituksiinsa omistamaan kristillisen ihanteen, ei hän kuitenkaan nähnyt, että kristinusko oli tuleva hyväksi eikä pahaksi maailmalle, jota kohtaan hän tunsi niin syvää velvoitusta. Silloisen yhteiskunnan tunsi hän olevan surkeassa tilassa. Mutta mimmoinen se olikaan, näki hän, eli ajatteli näkevänsä, että se pysyi koossa ja estyi yhä pahentumasta juuri uskonsa kautta perittyihin jumaloihin ja kunnioituksensa kautta heitä kohtaan. Ihmiskunnan hallitsijana piti hän velvollisuutenansa pidättää yhteiskuntaa lohkeilemasta pirstoiksi, eikä käsittänyt, miten olisi muodostettava uusia siteitä, jotka jälleen liittäisivät sen kokoon, jos entiset siteet katkaistaisiin. Uusi uskonto julkisesti tarkotti näitten siteitten irroittamista; jollei siis ollut hänen velvollisuutensa omistaa tämä uskonto, näytti olevan hänen velvollisuutensa tukehduttaa se. Koska nyt kristillisyyden jumaluusoppi ei hänestä näyttänyt todelta eikä jumalasta alkunsa saaneelta; koska tuo kumma kertomus ristiinnaulitusta jumalasta ei tuntunut hänestä uskottavalta ja koska hän ei voinut arvata, että järjestelmä, joka nojautui hänestä niin kokonansa uskomattomalle pohjalle, olisi se uudistava voima, joksi se, kaikkien tappioitten perästä, todella on osottautunut, niin tuo lempein ja hellin filosofeista ja hallitsijoista antoi käskyn vainoamaan kristityitä. Minun mielestäni tämä on traagillisimpia tapauksia koko historiassa. Tuntuu katkeralta ajatella, kuinka erilainen nykyistään maailman kristillisyys olisi ollut, jos kristinusko omistettiin keisarikunnan uskonnoksi Markus Aureliuksen eikä Konstantinuksen johdolla. Mutta olisi yhtä väärin häntä kuin totuutta vastaan, jos kieltäisi, että kaikki puolusteet, joihin voidaan vedota vastakristillisten oppien rankaisemisessa, olivat Markus Aureliuksenkin puolella hänen rangaistessaan kristinuskon levittämistä. Ei kukaan kristitty lujemmin usko, että ateismi (jumalankieltäminen) on väärää ja viepi yhteiskunnan hajoamiseen, kuin Markus Aurelius uskoi tätä samaa kristinuskosta; hän, jota kaikista silloin elävistä miehistä voitiin pitää parhaiten kykenevänä arvostelemaan sitä. Jollei siis se, joka hyväksyy mielipiteitten levittämisen rankaisemista, mairittelekse viisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi, kuin Markus Aurelius, syvempään syöpyneeksi aikansa viisauteen ja intelligenssinsä avulla korkeammalla sen yli seisovaksi — totisemmaksi totuutta etsimässä ja hartaammaksi sitä löydettynä palvelemassa, luopukoon hän luulettelemasta omaa ja yleisön erehtymättömyyttä, niinkuin suuri Antoninus teki niin onnettomalla seurauksella.
Huomaten mahdottomaksi puolustaa rangaistuksen käyttämistä epäuskonnollisten oppien tukehduttamiseksi todisteilla, jotka eivät oikeuttaisi myöskin Markus Antoninusta, uskonnollisen vapauden vihaajat joskus kovasti ahdistettuina hyväksyvät tämän johtopäätöksen ja sanovat, niinkuin t:ri Johnson, että kristinuskon vainoojat olivat oikeassa, että vaino on koetus, jonka läpi totuuden tulee käydä ja jonka läpi se aina menestyksellä käy, sillä lain rangaistukset ovat lopuksi voimattomat totuutta vastaan, vaikka joskus vaikuttavat hyvää vahingollisia harhaoppia vastaan. Tämä on yksi laji todisteita uskonnollisen suvaitsemattomuuden puolesta ja siksi huomattava, ettemme saa sitä jättää vaariin ottamatta.
Väitettä, jonka mukaan totuutta oikeuden mukaisesti saa vainota, koska vainon muka on mahdoton sitä vahingoittaa, ei voi syyttää tarkoitukseltaan vihamieliseksi uusien totuuksien vastaanottamiselle, mutta emme voi myöskään jalomieliseksi ylistää sen kohtelua niitä miehiä, joita ihmiskunnan tulee noista totuuksista kiittää. Keksiminen maailmalle jotakin, joka sitä syvästi koskee ja jota se ei ennen tuntenut; näyttäminen että se on erehtynyt jossakin maallisessa tahi hengellisessä elinkysymyksessä on niin tärkeä palvelus kuin ihmisolento yleensä voi tehdä lähimäisilleen, ja joissakin tapauksissa, niinkuin esim. ensimäisiin kristittyihin ja uskonpuhdistajiin nähden, uskovat t:ri Johnsonin mieliset sen olleen kalliimman lahjan, kuin ihmiskunnalle voitiin antaa. Että sellaisten hyväin töitten tekijät palkitaan marttyrikuolemalla, että heidän korvauksensa on tulla kohdelluiksi kurjimpina rikoksellisina, ei ole tämän opin mukaan erehdys ja onnettomuus, jota ihmiskunta saisi valittaa säkissä ja tuhassa, vaan luonnollinen ja oikea asiain meno. Uuden totuuden esittäjän pitäisi tämän opin mukaan seisoa, kuten Iokrilaisten lain mukaan uuden lain ehdottajan, nim. nuora kaulassa tullaksensa heti kuristettavaksi, jollei kansankokous kuultuaan hänen perusteensa paikalla hyväksynyt hänen esitystänsä. Ihmisten, jotka puolustavat tällaista tapaa kohdella hyväntekijöitä, ei voi olettaa antavan suurta arvoa itselle hyvälle työlle. Ja minä uskon tämän näkökannan rajoittuvan pääasiallisesti sellaisiin ihmisiin, jotka ajattelevat, että uudet totuudet ovat saattaneet ennen aikaan olla toivottavia, mutta että meillä on nyt jo niitä kylläksemme.
Mutta muuten sanelma, että totuus aina pääsee vainossa voitolle, on yksi noita hauskoja erehdyksiä, joita ihmiset kertaavat toistensa perässä, kunnes ne tulevat jokapäiväisiksi, mutta jotka kaikki kokemus kumoaa. Historia on täynnä tapauksia, joissa totuus on vainon kautta tukehdutettu; jos ei ainaiseksi masennettu, niin ainakin syrjäytetty vuosisadoiksi. Ainoastaan uskonnollisista mielipiteistä puhuaksemme: uskonpuhdistus puhkesi vähintään kaksikymmentä kertaa ennen Lutheria, ja ehkäistiin. Arnold Brescialainen sortui. Fra Dolcino sortui. Savonarola sortui. Albigensit sortuivat. Valdolaiset sortuivat. Lollardit sortuivat. Hussilaiset sortuivat. Ja Lutherin ajan jälkeenkin onnistui vaino, missä sitä pitkitettiin. Espanjasta, Italiasta, Flandernista, Itävallan keisarikunnasta hävitettiin protestanttisuus juuriaan myöten, ja hyvin luultavasti olisi samoin käynyt Englannissakin, jos Maria kuningatar olisi elänyt tahi Elisabet kuollut. Vaino on aina menestynyt, paitsi missä harhauskoiset ovat olleet liian voimakas puolue tullaksensa kyllin voimakkaasti ahdistetuksi. Ei kukaan järkevä ihminen voi epäillä, ettei kristinusko olisi saattanut tulla hävitetyksi Kooman keisarikunnasta. Se levisi ja tuli vallitsevaksi, koska vainot olivat vaan tilapäisiä, kestivät ainoastaan lyhyen ajan ja niiden välissä oli pitkät ajat, jolloin oppia häiritsemättä levitettiin. Se on paljasta hellätuntoista puhetta, että totuudessa, ainoastaan totuutena, on joku sisällinen, valheelta kielletty voima päästä voitolle vankilasta ja roviosta. Ihmiset eivät ole hartaampia totuuden, kuin he usein ovat valheen puolustajia, ja lain tahi myös yhteiskunnallisten rangaistusten riittävä käytäntö onnistuu tavallisesti ehkäisemään kummankin levittämisen. Todellinen etu, joka totuudella on, on se, että kun joku aate on tosi, saa sen tukehduttaa kerran, kahdesti tahi useammin, mutta aikain kuluessa löytyy aina ihmisiä keksimään sitä uudestaan, kunnes kerran sen ilmestyminen sattuu aikaan, jolloin se suosiollisissa olosuhteissa pelastuneena vainolta varttuu siksi, että kykenee kestämään kaikki seuraavat kukistamisyritykset.
Sanotaan, ettemme me nyt enää tapa uusien oppien esittäjiä: me emme ole niinkuin esi-isämme, jotka löivät profetat kuoliaaksi, me pystytämme heille muistomerkkiä. Tosin emme enää kuoleta eriuskoisia. Ja se rangaistuksen määrä, minkä nykyaikainen tunto luultavasti suvaitsisi vahingollisimpiakin oppeja vastaan, ei ole riittävä hävittämään niitä. Mutta älkäämme imarrelko itseämme olevamme vielä vapaat lain kautta harjoitetun vainon häpeätahrasta. Rangaistuksia opista tahi ainakin sen julkilausumisesta on vielä laissa; eikä niiden voimaanpano ole tänäkään aikana niin kokonaan esimerkkiä vailla, ettei olisi ensinkään uskomista, niiden vielä kerran pääsevän täyteen voimaan. V. 1857 Cornwallin kreivikunnan kesäkäräjissä tuomittiin eräs miesparka,[4] kaikessa elämässään moitteettomaksi mainittu, kahdenkymmenenviiden kuukauden vankeuteen siitä että oli lausunut ja kirjoittanut eräälle portille joitakin loukkaavia sanoja kristinopista. Kuukauden kuluessa siitä Old Baileyssä kaksi henkilöä[5] eri tiloissa hyljättiin jurymiehen toimesta, ja toista tuomari ja yksi neuvonantaja vielä törkeästi soimasivat, sentähden että he rehellisesti ilmoittivat, ettei heillä ollut uskonnollista mielipidettä; ja kolmannelta, eräältä muukalaiselta,[6] samasta syystä kiellettiin oikeus muutamaa varasta vastaan. Tämä hyvityksen kielto tapahtui sen lainmääräyksen nojassa, ettei saa todistaa oikeuden edessä kukaan, joka ei tunnusta uskoa jumalaan (joku jumala riittää) ja tulevaiseen elämään, joka on sama kuin julistaa sellaiset henkilöt henkipatoiksi, suljetuiksi tuomioistuinten suojeluksesta: jotta ei ainoastaan heitä itseänsä saa rankaisematta ryövätä ja ahdistaa, jollei ole läsnä muita kuin he itse tahi toisia samanmielisiä henkilöitä; vaan myöskin ketä tahansa muita saa ryövätä ja ahdistaa, jos asian toteennäyttö on heidän todistuksensa varassa. Tämä perustuu siihen otaksumiseen, että semmoisen ihmisen vala, joka ei usko tulevaan elämään, on arvoton — joka otaksuminen osottaa sen kannattajien sangen vähän tuntevan historiaa (sillä se on historiallisesti totta, että suuri osa uskottomia on ollut sangen rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä); eikä siinä pysy kukaan, jolla on vähintäkään tietoa siitä, kuinka monen niin kuntonsa kuin luonnonlahjainsa tähden maailmassa sangen korkeassa arvossa olevan ihmisen, ovat ainakin heidän likeisimpänsä tunteneet olevan uskottoman. Tuo määräys syöpi sitäpaitsi itsensä ja kumoaa oman perustuksensa. Vaikka se väittää, että ateistit välttämättömästi ovat valehtelijoita, sallii se todistaa kaikkien ateistien, jotka tahtovat valehdella, ja hylkää ainoastaan ne, jotka ennen uhoittelevat kirotun uskon julkisesta tunnustamisesta lähtevää panettelua kuin vakuuttavat valetta. Määräys, joka täten todistaa itsensä järjettömäksi omaan tunnustettuun tarkotukseensa nähden, voi pysyä voimassa ainoastaan vihan merkkinä, vainon jäännöksenä, vieläpä vainon, jolla on se omituisuus, että sen alaiseksi joutuu selvästi osotettuansa, ettei sitä ansaitsisi. Tämä määräys, ja se oppi, joka siinä on, loukkaa tuskin vähemmin uskovaisia, kuin uskottomiakaan. Sillä jos se, joka ei usko tulevaiseen elämään, välttämättömästi valehtelee, siitä seuraa että niitä, jotka uskovat, estää valehtelemasta (jos heitä mikään estää) helvetin pelko. Emme tahdo tehdä tämän määräyksen keksijöille emmekä kannattajille niin väärin, että olettaisimme heidän käsityksensä kristillisestä kunnosta lähteneen heidän tajunnastaan.
Nämät tosin ovat vainon rääsyjä ja sirpaleita vaan, ja niitä saattaa ajatella pikemmin kuin haluksi vainota vain esimerkiksi tuota englantilaisten mielissä yleistä heikkoutta, että he kummallisen mieluisasti säilyttävät huonoja periaatteita, kuin eivät enää itse ole kyllin huonoja haluamaan niitä todella voimaan pantavaksi. Mutta pahaksi onneksi ei yleisen mielipiteen tilassa ole mitään takeita siitä, että laillisen vainon pahimpien muotojen väliaikainen lakkauttaminen, joka on kestänyt noin miespolven ajan, on edelleen jatkuva. Tänä aikana asiain vanha vakava meno rikkoutuu yhtä usein yritysten kautta eloon herättää menneitä pahoja, kuin saada toimeen uusia hyviä hankkeita. Mitä nykyaikana pöyhkeillen kutsutaan uskonnon uudestisyntymiseksi, on varmaan ahtaissa ja sivistymättömissä mielissä ainakin yhtä suuresti ulkokultaisuuden uudestasyntymistä. Ja missä niin tehokasta ja pysyvää uskonnollisen suvaitsemattomuuden sytykettä on kansan tunteissa, kuin on kaikkina aikoma säilynyt tämän maan keskiluokassa, siellä tarvitsee ainoastaan hiukkasen yllyttää vainoomaan niitä, joita aina on pidetty sopivina vainon esineinä.[7] Sillä tämä se juuri on, nim. ihmisten ajatukset ja tunteet niistä, jotka hylkäävät ne uskonkappaleet, joita he pitävät tärkeinä, kuin tekee, ettei meidän maa ole henkisen vapauden paikka. Pitkät ajat on jo ollut laillisten rangaistusten pääepäkohtana, että ne vahvistavat yhteiskunnallista häpeätahraa. Tämä häpeätahra se on, joka on todella vaikuttava, ja niin vaikuttava on se, että tunnustaminen mielipiteitä, jotka ovat yhteiskunnan kirouksen alaisia, on vähemmän tavallinen Englannissa, kuin monessa muussa maassa on julkilausuminen sellaista, mikä on vaarassa tulla laillisen rangaistuksen alaiseksi. Kaikkiin ihmisiin nähden, paitsi niihin, joita rahaseikat tekevät rippumattomiksi muitten ihmisten hyvästä tahdosta, yleinen mielipide tässä asiassa on yhtä vaikuttava kuin laki; ihmisiä saa yhtähyvin vangita, kuin sulkea tilaisuudesta ansaitsemaan leipänsä. Joilla jo on varma leipä ja jotka eivät pyri vallanpitäjäin, yhdistysten tahi yleisön suosioon, heillä ei ole muuta pelkäämistä julkilausumastaan mitä ajatuksia tahansa, kuin että heistä ajatellaan ja puhutaan pahaa, eikä luulisi tarvittavan kovin suurta sankarillisuutta kestämään tätä. Ei ole ensinkään syytä vedota ad misericordiam (sääliin) sellaisten ihmisten puolesta. Mutta vaikkemme nyt enää kohtele niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me, niin pahoin kuin ennen oli tapamme tehdä, niin teemme itsellemme vahinkoa kenties enemmän kuin koskaan ennen kohtelullamme heitä. Sokrates tapettiin, mutta Sokrateksen filosofia nousi kuin aurinko taivaalle ja levittää valoaan koko henkisen maailman yli. Kristityitä heitettiin leijonain eteen, mutta kristillinen kirkko kasvoi suureksi ja tuuheaksi puuksi, kohoten vanhempain ja heikompain kasvien yli ja peittäen ne varjollansa. Meidän puhtaasti yhteiskunnallinen suvaitsemattomuutemme ei tapa ketään, ei peräti hävitä mitään oppia, vaan saattaa ihmiset pukemaan ne valepukuun tahi luopumaan niitä tehokkaasti levittämästä. Meillä harhaopit eivät huomattavasti voita eivätkä menetä alaa vuosikymmenessä tahi miehenijässä; ne eivät koskaan leimahda ilmi laajalta, vaan kytövät yhä ajattelijain ja oppineitten ahtaissa piireissä, joista ovat peräisinkin, koskaan valaisematta ihmiskunnan yleisiä asioita todellisella tahi valhevalollaan. Ja siten pysyy voimassa asiain tila, joka muutamien mielestä on hyvinkin tyydyttävä, koska se ilman noita ikäviä sakottamisia ja vangitsemisia säilyttää kaikki vallitsevat mielipiteet näennäisesti häiritsemättä, samalla kuin ei se kokonaan tuomitse toisinajattelevia, joilla on ajattelemisen vikaa, järkeään käyttämästä. Sopiva ohjelma säilyttämiseen rauhaa hengen maailmassa ja antamiseen kaikkein asiain mennä melkein samaa menoa kuin ennenkin. Mutta tämän tapaisen henkisen rauhan hinnaksi uhrataan ihmishengen koko siveellinen ponsi. Asiain tila, jossa suuri osa toimeliaimpia ja tutkivimpia henkiä näkee viisaimmaksi kätkeä vakaumustensa yleiset ohjeet ja perusteet omaan rintaansa ja koettaa yleisön puoleen kääntyessään kykynsä mukaan sovittaa johtopäätöksensä perustermiin, jotka he mielessään ovat hyljänneet, ei voi synnyttää niitä suoria, pelottomia luonteita ja loogillisia, vakavia henkiä, jotka ennen kaunistivat ajatuksen maailmaa. Se ihmislaji, jota siinä voi tavata, on joko paljaita tavanmukaisuuden tavottelijoita tahi totuuden teeskentelijöitä, joiden todisteet kaikissa suurissa asioissa ovat sovitetut kuulijain mukaan eivätkä ole ne samat, joista he itse ovat vakaumuksensa saaneet. Ne, jotka pelastuvat kummastakin näistä, tekevät sen supistamalla ajatuksensa ja harrastuksensa asioihin, joista voi puhua joutumatta periaatteitten vaaralliselle alalle s.o. pieniin käytännöllisiin asioihin, jotka selkeäisivät itsestänsä, kuin vaan ihmisten henki vahvistuisi ja laajenisi, ja jotka eivät koskaan todella selviä ilman sitä. Mutta se, joka vahvistaisi ja laajentaisi ihmishengen, vapaa ja rohkea mietiskely korkeimpia asioita, jätetään sikseen.