Niiden, joiden mielestä tästä harhaoppisten vaitiolosta ei ole mitään pahaa, pitäisi miettiä ensiksikin, että juuri sen vaitiolon tähden ei ole rehellistä, tarkkaa keskustelua harhaoppisista mielipiteistä ja että juuri sen tähden sellaiset harhaopit, jotka eivät kestä keskustelua, eivät häviä, vaikka ne voitaisiinkin estää leviämästä. Mutta ne eivät ole harhaoppisten omat henget, jotka enemmän turmeltuvat kiroamisesta kaiken tutkimuksen, joka ei vie oikeaoppisiin johtopäätöksiin. Suurin vahinko tapahtuu niille, jotka eivät ole harhaoppisia ja joiden koko henkinen kehitys ehkäistyy ja järki aristuu vääräuskoisuuden pelosta. Kuka voi arvostella, kuinka paljon maailma menettää niissä monissa lupaavissa, arkaan luonteesen yhtyneissä neroissa, jotka eivät uskalla seurata rohkeaa, elinvoimaista, itsenäistä ajatustapaa, varsinkin jos se veisi heidät johonkin, jota voisi pitää epäuskonnollisuutena tahi epäsiveellisyytenä? Niissä saatamme toisinaan nähdä syvästi tunnollisia ihmisiä, terävä- ja hienoälyisiä, jotka kuluttavat aikansa viisastellen järkeä vastaan, jota he eivät saata vaijentaa, ja tyhjentävät neronsa lähteet yrityksiin sovittaa omantunnon ja järjen vaatimuksia oikeaoppisuuden kanssa, jota he kenties eivät perältäkään onnistu tekemään. Ei saata tulla suurta ajattelijaa kenestäkään, joka ei tunnusta, että ajattelijana hänen velvollisuutensa on seurata järkeänsä, mihin johtopäätöksiin tahansa se vieneekin. Totuudelle on enemmän voittoa sellaisen erehdyksestäkin, joka tarpeellisen tutkimisen ja valmistuksen ohessa itse ajattelee, kuin niiden oikeista mielipiteistä, jotka kannattavat näitä mielipiteitä sen vuoksi, etteivät ne suo heidän ajattelevan. Tosin ei ajatuksen vapautta vaadita yksinomaisesti tahi pääasiallisesti edes synnyttämään suuria ajattelijoita. Päinvastoin, on yhtä välttämätöntä ja välttämättömämpääkin saattaa keskinkertaisia ihmisiä kykeneviksi kohoamaan siihen henkiseen suuruuteen, johon heidän voimansa riittävät. On ollut ja saattaa vastakin olla suuria yksityisiä ajattelijoita yleisen henkisen orjamaisuuden ilmanalassa. Mutta ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan tässä ilmanalassa henkisesti toimeliasta kansaa. Missä joku kansa on ajaksi lähestynyt tätä kantaa, on se tehnyt sen siitä syystä, että pelko eriuskoista ajattelemista vastaan on joksikin ajaksi keskeytynyt. Missä on hiljainen sopimus, "ettei periaatteista pidä väitellä"; missä keskustelu suuremmista kysymyksistä, jotka voivat antaa ihmisille tekemistä, katsotaan päättyneeksi, siellä emme voi toivoa tapaavamme sitä yleistä korkeaa määrää henkistä toimeliaisuutta, joka on tehnyt muutamat ajanjaksot historiassa niin huomattaviksi. Kuin väittely karttaa asioita, jotka ovat siksi laajoja ja tärkeitä että ne sytyttävät innostusta, ei kansan mieli koskaan kiihdy pohjiansa myöten, eikä tapahdu sitä herätystä, joka kehotti älyltään hyvinkin tavalliset ihmiset jonkunlaiseen ajattelevain olentoin arvoon. Siihen oli meillä loistava esimerkki Europan tilassa uskonpuhdistusta suorastaan seuraavina aikoina; toinen, vaikka mannermaalle ja vähän sivistyneempiin luokkiin rajoittuva, 18:sta vuosisadan jälkeisessä puoliskossa tapahtuneessa henkisessä liikkeessä; kolmas, vielä lyhytaikaisempi, Saksan henkisessä kuohumistilassa Goethen ja Fichten aikoina. Nämät ajanjaksot eroavat suuresti niiden eri oppien puolesta, joita ne kehittivät; mutta yhteistä niille oli se, että auktoriteetin ijes oli jokaisessa niissä murrettuna. Kussakin oli vanha henkinen despotismi luotu pois eikä mikään uusi ollut vielä päässyt sen sijalle. Näinä kolmena ajanjaksona saatu herätys on tehnyt Europan siksi, mitä se nyt on. Joka ainoa parannus, kuin on tapahtunut ihmisten mielissä tahi laitoksissa, on selvästi peräisin joltakin niistä. Ilmiöt ovat jonkun aikaa osottaneet, että kaikki nämät kolme herätystä ovat nyt jo melkein tyhjennetyt; emmekä me voi odottaa uutta vauhtia, ennenkuin jälleen vaadimme henkemme vapauden takaisin.
Siirtykäämme nyt toiseen osaan todistusta. Jättäkäämme sikseen edellytys, että nuo perinnäiset opit ovat vääriä, olettakaamme niiden olevan tosia ja tarkastelkaamme sen tavan arvoa, jolla niitä todenmukaisesti kannatetaan, kuin niiden totuutta ei saada vapaasti ja peittelemättä punnita. Kuinka vastenmielisesti henkilö, joka on mielipiteessään luja, myöntäneekin mahdolliseksi, että hän ehkä on siinä väärässä, pitää häneen koskeman sen ajatuksen, että olkoon se kuinka tosi tahansa, jollei siitä perinpohjin usein ja pelotta keskustella, pidetään sitä kuolleena oppina, dogmina, eikä elävänä totuutena.
On olemassa ihmisluokka, onneksi ei enää niin lukuisa kuin ennen, jotka pitävät riittävänä, että ihmiset ilman epäilystä myöntyvät siihen, mitä he oikeaksi ajattelevat, vaikkei noilla ihmisillä itsellään olekaan ensinkään mitään tietoa sen ajatuksen perusteista, eivätkä voi pätevästi puolustaa sitä pintapuolisimpiakaan vastaväitteitä vastaan. Sellaiset henkilöt, jos he kerran saavat vallanpitäjät heidän uskoonsa, luonnollisesti ajattelevat, ettei siitä lähde mitään hyvää, vaan suurta vahinkoa, jos tuota uskoa sallitaan epäillä. Missä he saavat vaikutusvaltaa, tekevät he melkein mahdottomaksi kumota perinnäistä oppia viisaasti ja maltilla, vaikka se vielä saattaa tulla kumotuksi hätäisesti ja taidottomasti. Sillä harvoin on mahdollista kokonaan tukehduttaa keskustelua, ja kuin se kerran pääsee pujahtamaan esiin, niin vakaumukseen perustumattomat uskonkappaleet ovat valmiit väistymään vähänkin todisteitten tapaistenkaan edestä. Mutta sekin mahdollisuus sinään — olettaen että oikea mielipide pysyy ihmisissä, vaan pysyy edeltäluulona, todistuksesta riippumattomana ja siltä suljettuna uskonkappaleena — niin ei tämä ole se tapa, jolla järjellisen olennon tulee totuutta kannattaa. Tämä ei ole totuuden tuntemista. Totuus täten säilytettynä on vaan yksi taikaluulo lisää, sattumalta yhdistettynä sanoihin, jotka ilmoittavat totuutta.
Jos ihmiskunnan intelligenssiä ja arvostelukykyä pitää viljellä, jota eivät ainakaan protestantit kiellä, niin missä ihminen voi näitä kykyjänsä paremmin harjoittaa kuin asioissa, jotka vaarantavat häntä niin suuresti, että pidetään hänelle välttämättömänä muodostaa itselleen niistä vakaumusta? Jos ymmärryksen kehitystä edistää toinen asia enemmän kuin toinen, varmaan edistää sitä oppiminen omien mielipiteittensä perusteet. Mitä hyvänsä ihmiset uskovatkin asioista, joista ennen kaikkea on tärkeää että he ovat oikeassa uskossa, pitää heidän kyetä puolustautumaan ainakin yleisimpiä vastaväitteitä vastaan. Mutta joku sanonee: "Opetettakoon heille mielipiteittensä perusteet. Mielipiteet eivät siltä ole välttämättömästi paljasta matkimista, ettei ole kuullut niistä kiisteltävän. Ihmiset, jotka lukevat mittausoppia, eivät ainoastaan pane teoreemiä suoraan muistoonsa, mutta oppivat ymmärtämään samoin myös todistuksen; ja olisi järjetöntä sanoa, että he jäävät tietämättä mittausopin totuuden perusteita, kosk'eivät kuule koskaan kenenkään yrittävän niitä kumoamaan." Epäilemättä; ja sellainen opetus riittää matematikin tapaisessa aineessa, jossa ei ole mitään sanottavaa asian väärästä puolesta. Matematillisen totuuden selvyys on juuri siitä omituinen, että kaikki todisteet ovat yhdellä puolella. Siinä ei ole mitään vastaväitteitä eikä vastauksia vastaväitteisiin. Mutta joka asiassa, josta eri mielipiteitä voi olla, on totuus tasapainon hankkimisessa kahden yhteensattuvan järkisyitten jakson välillä. Luonnon filosofiassakin on aina joku muukin selitys samasta seikasta mahdollinen, joku geosentrinen (maakeskeinen) teoria heliosentrisen (aurinkokeskeisen) sijasta, joku flogistinen oksygeenisen sijasta; on näytettävä, miksei tuo toinen teoria voi olla oikea, ja ennenkuin se on tehty, emme me ymmärrä mielipiteemme perusteita. Mutta jos me käännymme äärettömästi enemmän kietoutuneisiin asioihin: siveellisiin, uskonnollisiin, valtiollisiin, yhteiskunnallisiin seikkoihin ja elämän toimintaan, niin kolme neljättä osaa todisteita kunkin riidanalaisen ajatuksen puolesta on kumoamisessa niitä todennäköisyyksiä, jotka puolustavat jotakin siitä eriävää ajatusta. Vanhan ajan suurimmasta puhujasta — yhtä ainoaa lukuun ottamatta — on säilynyt kertomus, että hän aina tutki vastustajansa asian yhtä suurella, joll'ei suuremmalla tarkkuudella, kuin omansa. Samaa keinoa, jota Ciceron oli tapana käyttää onnistuakseen oikeudenistunnoissa, vaatii noudattaa jokaisen, joka tutkii jotakin asiaa aikomuksessa päästä totuuden perille. Se, joka tuntee ainoastaan oman puolensa asiaa, tuntee sitä vähän. Hänellä saattavat olla hyvät perusteet, eikä kenties kukaan ole pystynyt niitä kumoamaan. Mutta jos hän on yhtä kykenemätön kumoamaan vastapuolen perusteita, jos hän ei edes tunne, mitkä ne ovatkaan, ei hänellä ole mitään syytä pitää toista mielipidettä toistansa parempana. Järkevintä hänen olisi lykätä arvostelunsa vastaiseksi, ja joll'ei hän tyydy siihen, on hän auktoriteetin johdettavana tahi kallistuu, niinkuin maailmassa yleensä tapahtuu, sille puolelle, jolle hän tuntee suurinta vetoa. Eikä ole siinäkään kyllin, että hän kuuntelisi vastapuolen todisteita omilta opettajiltaan, siinä muodossa kuin he esittävät niitä yhdessä sen kanssa, mitä he tuovat esiin kumotakseen niitä. Tällä keinoin ei anna todisteille oikeata arvoa eikä saata niitä suoraan sattumaan mieleensä. Ihmisen täytyy kestää kuulla ne niiltä, jotka niitä todella uskovat, jotka niitä totuudessa puolustavat ja tekevät parhautensa niiden puolesta. Hänen täytyy tuntea ne miellyttävimmässä, vakuuttavimmassa muodossa. Hänen täytyy tuntea, kuinka suuria vaikeuksia totuuden etsiminen eteemme panee ja sisältää. Muuten ei hän koskaan saavuta kylliksi totuutta vastustaakseen tätä vaikeutta ja voittaakseen sen. Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta n.s. sivistyneitä on tässä tilassa, niitäkin, jotka voivat sujuvasti todistella mielipiteensä puolesta. Heidän johtopäätöksensä saattaa olla oikea, mutta mistä he tietävät, ettei se ole väärä? He eivät ole koskaan heittäytyneet niiden henkiseen tilaan, jotka ajattelevat toisin kuin he, eivätkä miettineet, mitä niillä saattaa olla sanottavaa; ja siis he eivät, sanan oikeassa merkityksessä, tunne sitä oppia, jota he itse tunnustavat. He eivät tunne niitä osia siitä, jotka selvittävät ja oikeuttavat lopun; niitä syitä, jotka näyttävät, että näennäisesti ristiriidassa toisen kanssa oleva asia on sovitettavissa sen kanssa eli että kahdesta selvästi pätevästä syystä toinen on pidettävä tärkeämpänä kuin toinen. Koko sille osalle totuutta, joka painaa vaa'an ylös ja ratkaisee täydellisesti valaistun hengen arvostelun, ovat he vieraita; eikä sitä osaa todella tunnekaan kukaan muu, kuin se, joka on kuunnellut samalla tavoin puolueettomasti kumpaakin puolta ja koittanut nähdä kummankin puolen syyt ja perusteet vankimmassa valossa. Niin oleellinen on tämä kuri oikein ymmärtämiselle moralisia ja inhimillisiä asioita, että jollei jokaisen tärkeän totuuden vastustajia ole olemassa, on välttämätöntä kuvitella niitä ja varustaa ne lujimmilla todisteilla kuin taitavin "perkeleen asianajaja" voi keksiä.
Vähentääkseen näiden mietelmäin pontta vapaan keskustelun viholliset luultavasti sanovat, ettei ole ensinkään välttämätöntä ihmisten ylipäänsä tuntea ja ymmärtää kaikkea, mitä filosofeilla ja teologeilla on sanomista heidän mielipiteitänsä vastaan tahi niiden puolesta. Ettei ole ensinkään tarpeen tavallisen ihmisen kyetä paljastamaan nerokkaan vastustajan vääristelyjä ja sofismeja. Että siinä on kyllin, kuin aina on joku kykenevä vastaamaan niihin, niin ettei mitään tietämättömiä ehkä hairahduttavaa jää kumoamatta. Että yksinkertaiset ihmiset, opittuaan heihin iskettyjen oppien selvimmät perusteet, luottakoot lopuksi auktoriteetiin, ja havaittuaan, ettei heillä ole tietoa eikä taitoa pääsemään yhdestäkään kohtaavasta pulmasta, jääkööt tyynesti luottamaan, että kaikki pulmat, kuin ovat kohdanneet, ovat selvittäneet tahi voivat selvittää ne, jotka ovat sitä varten erittäin opetetut.
Vaikka myönnämmekin tälle näkökannalle kaikki, mitä sen hyväksi voivat vaatia nuo, jotka tyytyvät niin vähän määrään totuuden ymmärtämistä kuin suinkin, jättäen lopun uskomisen asiaksi, niin ei sittenkään todistus vapaan keskustelun puolesta ole mitenkään heikontunut. Sillä tämäkin oppi tunnustaa, että ihmisillä pitää olla järjellinen vakaumus siitä, että kaikkiin vastaväitteisiin on tyydyttävästi vastattu. Mutta kuinka niihin on voitu vastata, jollei asiaa, johon vastausta vaaditaan, ole lausuttu? Tahi kuinka on vastaus tunnettava tyydyttäväksi, joll'ei vastustajilla ole mitään tilaisuutta näyttää sitä tyydyttämättömäksi? Jollei yleisön, niin ainakin filosofien ja teologien, jotka ovat pulmien selvittämistä varten, täytyy tutustua näiden pulmien sekavimpiinkin sokkeloihin, eikä tämä voi tapahtua, joll'ei pulmia saa vapaasti panna ja esittää niin edullisessa valossa, kuin ne suinkin myöntävät, Katolisella kirkolla on oma tapansa kohdella, tätä mutkallista probleemia. Se tekee leveän erotuksen niiden välillä, joiden voidaan sallia omistaa oppinsa vakaumuksesta, ja niiden, joiden täytyy hyväksyä se luottamuksesta. Tosin ei kenenkään ole sallittu valita, mitä hän tahtoo hyväksyä; mutta papit, ainakin ne, joihin voi täydellisesti luottaa, saavat luvalla ja omaksi ansiokseen tutustua vastustajain todistuksiin vastatakseen niihin, ja saavat siis lukea vääräoppisia kirjoja; maallikot eivät ilman erityistä, vaikeasti saatavaa lupaa. Tämä oppi tunnustaa vihollisen asian tuntemisen hyödylliseksi opettajille, mutta keksii oppinsa mukaisesti keinoja millä kieltää sen muulta maailmalta: antaen siten "eliitille" (valituille) enemmän hengen viljelystä, vaikk'ei enemmän hengen vapautta, kuin se sallii suurelle joukolle. Tällä viekkaudella onnistuu se saavuttamaan sen henkisen etevämmyyden, jota sen tarkotus vaatii; sillä vaikk'ei sivistys koskaan ilman vapautta ole luonut voimallista, vapaamielistä henkeä, voi se synnyttää jollekin seikalle sukkelia advokaateja. Mutta protestanttisuutta tunnustavissa maissa tämä keino on kielletty; sillä protestantit sanovat, ainakin opissaan, että vastuunalaisuutta uskonnon valitsemisesta täytyy kantaa jokaisen itse puolestaan eikä sitä saa sysätä opettajille. Sitäpaitsi on maailman nykyisellä kannalla käytännöllisesti mahdoton oppimattomilta pidättää kirjoituksia, joita oppineet lukevat. Jos ihmiskunnan opettajain on mieli tulla tuntemaan kaikkea, mitä heidän tulee tuntea, täytyy mitä tahansa saada vapaasti kirjoittaa ja esteettömästi julkaista.
Mutta jos vapaan keskustelun puutteen turmiollinen vaikutus, kuin perinnäiset mielipiteet ovat tosia, rajoittuisi siihen, että se jättää ihmiset tietämättömiksi noiden mielipiteiden perusteista, niin ajatellaan ehkä, ettei tämä ole siveellinen, jos kohta onkin intellektuaalinen onnettomuus, eikä vaikuta mielipiteiden arvoon niiden vaikutukseen nähden ihmisluonteesen. Mutta seikka on se, ettei ainoastaan opin perusteet unehdu keskustelun puutteessa, mutta useinpa itse opin tarkotus. Sanat, jotka sitä ilmoittavat, lakkaavat johdattamasta mieleen ajatuksia, tahi johdattavat ainoastaan pienen osan niitä, kuin niillä alkujaan lausuttiin. Selvän käsityksen ja elävän uskon sijaan jääpi ainoastaan muutamia tavan kautta säilyneitä korulauseita; tahi, jos joku osa, niin kuori ja päällys ajatuksesta säilyy, vaan hienompi mehu katoaa. Sitä suurta lukua ihmiskunnan historiassa, johon tämä seikka antaa sisällyksen ja jonka se täyttää, ei voi liian vakavasti tutkia ja punnita.
Sitä valaisee melkein jokaisen siveellisen opin ja hengellisen uskonkappaleen kokemus. Kaikki ne ovat sisällystä ja eloa täynnä keksijöillä ja keksijäin omilla oppilailla. Niiden sisällys käsitetään vähenemättömässä voimassa ja saatetaan ehkä vielä täydellisempään selvyyteen, niin kauan kuin kestää taistelua hankkimiseksi opille tahi uskonkappaleelle valtaa muiden uskonkappalten yli. Lopuksi pääsee se vallalle ja tulee yleiseksi mielipiteeksi; tahi sen edistys pysähtyy: se pitää hallussaan sen alan, jonka se on saanut, mutta lakkaa leviämästä laajemmalle. Kuin jompikumpi näitä tuloksia on saatu, kiistely asiasta laimistuu ja vähitellen lakkaa. Opinsääntö on saanut paikkansa, jollei perinnäisenä mielipiteenä, niin yhtenä mielipiteen suvaittuna osana. Ne, jotka sitä kannattavat, ovat yleensä perineet sen, eivätkä valinneet sitä; ja kääntyminen toisesta näitä oppeja toiseen tapahtuu poikkeustilassa ja ajatuttaa hyvin vähän niiden tunnustajia. Sen sijaan että he, niinkuin ensi alussa, aina olisivat varoillaan puolustaimaan maailmaa vastaan, tahi saadakseen maailmaa puolelleen, ovat he vaipuneet taipuvaisuuteen, eivät kuuntele, jos voivat siitä päästä, todistuksia heidän uskoansa vastaan, eivätkä häiritse eriajatuksisia, jos niitä on, todistuksilla sen puolesta. Tästä ajasta tavallisesti nähdään alkavan opin eläviin voiman laskeutumisen. Usein kuulemme kaiken uskoisten opettajain valittavan vaikeaksi ylläpitää uskovaisten mielissä niin elävää tuntoa totuudesta, jota he nimeksi tunnustavat, että se tunkisi läpi tunteitten ja todella saisi vallan käytöksen yli. Sellaisesta vaikeudesta ei mitään valitettu niin kauvan kuin usko vielä taisteli olemisestaan, heikommatkin taistelijat silloin tiesivät ja tunsivat, minkä puolesta he taistelivat, sekä erotuksen omansa ja muiden oppien välillä; ja siinä ajanjaksossa kunkin uskon olemisaikaa ei ollut niitä ihmisiä vähän, jotka olivat kaikissa ajatuksen muodoissa toteuttaneet sen periaatteet, olivat punninneet ja miettineet ne kaikissa tärkeissä suhteissa ja tunteneet koko sen vaikutuksen, jonka tämä oppi voi tehdä sillä kokonaan täytettyyn mieleen. Mutta kuin oppi on käynyt perittäväksi uskoksi ja otetaan vastaan passiivisesti eikä aktiivisesti, kuin ei mieltä enää pakoteta, samassa määrin kuin alussa, käyttämään elinvoimiansa niihin kysymyksiin, joita usko sille esittää, ilmestyy asteettainen taipumus unhottamaan uskosta muun paitsi kaavat, tahi välittämättä ja nuopeasti myöntymään siihen, ikäänkuin jos luottamuksella omistaminen vapauttaisi pakosta toteuttaa sitä tajunnassaan ja todistaa sitä oman kokemuksensa kautta, kunnes se vähitellen kerrassaan lakkaa liikuttamasta ihmisen sisällistä elämää. Silloin nähdään noita tähän maailman aikaan niin lukuisia, melkein enemmistönä olevia tapauksia, kuin uskonkappale jää juuri kuin hengen ulkopuoleksi, karaisten ja jäykistäen sitä kaikkia muita luontomme korkeampia osia kohti suunnattuja vaikutuksia vastaan, osottaen valtaansa sillä, ettei suvaitse tuoreen ja elävän vakaumuksen juurtua, tekemättä siltä mielelle tahi sydämmelle muuta, kuin vahtii, että ne pysyvät tyhjinä.
Missä määrin opit, jotka itsestään ovat omiansa tekemään mitä syvimmän vaikutuksen mieleen, jäävät siihen kuolleeksi uskoksi, tulematta koskaan toteutetuksi mielikuvituksessa, tunteissa, ymmärryksessä, siitä on esimerkkinä se tapa, jolla useimmat uskovaiset tunnustavat kristinuskoa. Kristinuskolla ymmärrän minä tässä samaa kuin kirkot ja lahkot sinä pitävät — Uuden Testamentin perusohjeita ja opetuksia. Kaikki kristinuskon tunnustajat pitävät näitä pyhinä ja hyväksyvät ne laiksi. Mutta tuskin on liikaa sanoa, ettei yksi kristitty tuhannesta ohjaa tahi tuomitse omaa käytöstänsä näiden lakien mukaan. Se ohje, johon hän liittyy, on hänen kansansa, säätyluokkansa tahi uskonlahkonsa tapa. Hänellä on siis toisaalla kokoelma siveysopillisia perusohjeita, joita hän uskoo erehtymättömän viisauden hänelle ilmoittaneen johdoksi hänen elämälleen; ja toisaalla joukko jokapäiväisiä huomioita ja tapoja, jotka jonkun matkaa yhtyvät muutamiin noita perusohjeita toisiin eivät niinkään pitkältä, ovatpa suoraan joitakin vastaan ja ovat ylimalkaan sovittelu kristinuskon sekä maallisen elämän etujen ja mielijohteitten välillä. Ensimmäiselle näistä ohjeista omistaa hän kunnioituksensa, toista hän todella noudattaa. Kaikki kristityt uskovat, että autuaat ovat köyhät ja halvat ja ne jotka kärsivät pilkkaa maailmassa; että helpompi on kamelin mennä neulan silmän läpi kuin rikkaan miehen tulla taivaan valtakuntaan; ettei heidän pidä tuomitseman, ettei heitä tuomittaisi; etteivät he saa ensinkään kirota; että heidän tulee rakastaa lähimaistaan niinkuin itseään; että jos joku ottaa heidän viittansa, heidän pitää sille antaa takkinsakin; ettei heidän pidä huolehtiman huomisesta päivästä; että jos he tahtovat olla täydellisiä, tulee heidän myydä kaikki mitä heillä on ja antaa köyhille. He eivät teeskentele sanoessaan, että he uskovat kaikkia näitä. He uskovat niitä, niinkuin ihmiset uskovat kaikkea, mitä he ovat kuulleet aina ylistettävän, vaan ei koskaan pantavan keskustelun alaiseksi. Mutta siitä elävästä uskosta puhuen, joka määrää ihmisen käytöksen, uskovat he näitä oppeja juuri saman verran kuin he tavallisesti niiden mukaan elävät. Oppilauseet sinään ovat sopivia aseiksi vastustajia vastaan; ja se on ymmärrettävää, että ne vedetään esiin, milloin mahdollista, ikäänkuin syiksi kaikkeen siihen, mitä tehdään semmoista, jota kiitettäväksi ajatellaan. Mutta jos joku muistuttaisi, että perusohjeet vaativat äärettömän paljon muuta, jota eivät he ajattelekaan tehdä, ei hän voittaisi sillä mitään, vaan luettaisiin hän niihin sangen epäsuosittuihin henkilöihin, jotka tahtovat olla parempia kuin muut ihmiset. Opeilla ei ole mitään voimaa tavallisiin uskovaisiin — ne eivät ole valta heidän mielessään. Heillä on tavanmukainen kunnioitus niiden äänteitä vastaan, mutta ei tunnetta, joka sanasta vie sen käsitteesen ja joka panee vastaanottamaan ne ja saa heidät muodostumaan ohjeen mukaan. Heti kuin käytös on kysymyksessä, katselevat he ympärilleen A:ta ja B:tä, nähdäkseen mihin saakka on Kristusta seurattava.
Me saamme olla vakuutetut siitä, ettei ensimäisten kristittyjen laita ollut tämä, vaan kerrassaan toinen. Jos näin olisi ollut, niin kristinusko ei olisi koskaan noussut halveksittujen juutalaisten vähäpätöisestä lahkosta Rooman keisarikunnan uskonnoksi. Kuin heidän vihollisensa sanoivat: "Katsokaa, kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan", jota huomautusta ei luultavasti kukaan nyt enää tee, niin oli kristityillä varmaan paljon elävämpi tunto uskonsa tarkotuksesta kuin heillä koskaan sitten on ollut. Ja tämä seikka on luultavasti pääasiallisena syynä siihen, että kristinusko nyt niin vähän edistyy laajentamassa alaansa ja kahdeksantoista vuosisadan jälkeen on vielä rajoittunut melkein vaan europalaisiin ja europalaisten jälkeläisiin. Huolellistenkin uskovaisten, joille heidän oppinsa on täyttä totta ja jotka panevat suuremman merkityksen useaankin niitä kuin ihmiset yleensä tekevät, käy tavallisesti niin, että se osa, joka täten on verraten vaikuttavana heidän mielissään, on se, jonka Kalvin tahi Knox ovat keksineet tahi joku muu luonteeltaan hyvin heidän itsensä kaltainen mies. Kristuksen sanat ovat tehottomina heidän mielessään, synnyttäen tuskin muuta vaikutusta kuin niitä tekee paljas kuunteleminen niin lempeitä ja suloisia sanoja. Epäilemättä on monta syytä siihen, että opit, jotka ovat jonkun lahkon tunnusmerkkiä, säilyttävät paremmin elonvoimaansa, kuin kaikille tunnustetuille lahkoille yhteiset, ja että lahko-oppien opettajat näkevät enemmän vaivaa pitääkseen niiden merkitystä eleillä, mutta yksi syy on varmaan se, että noita lahko-oppeja useammin tutkistellaan ja niitä pitää useammin puolustaa julkisia kieltäjiä vastaan. Sekä opettajat että oppilaat nukkuvat paikalleen heti kuin vihollinen lakkaa kuulumasta kentällä.