Peipposet, jotka olivat kokoutuneet suureen koivuun pellon likettyelle, ja jotka ensin olivat sekä hämmästyneet että säikähtäneet, alkoivat heti uudelleen harjottaa jäähyväislaulujaan. Luultavasti ne syksyllä, ennenkuin jättivät kauniin isänmaansa, aikoivat jonakin iltana laulaa pääkaupungissa joko Kaisaniemessä tai Kaivopuistossa.
Pojat olivat mielestään harvoin syöneet niin hyvää viilipyttyä. Mutta pienempikin olisi riittänyt. Ei edes Olli luullut heidän jaksavan sitä lopettaa, niin syvä se oli, ja sääli oli jättää tähteeksi. Silloin hän ei tiennyt, että oli vielä savustettua silavaa ja perunoita. Sitäkin vähemmän hän osasi aavistaa muutakin tulevan. Hän luuli taloudenhoitajan tarjoovan kuumempia perunoita, kun hän toisen kerran kantoi lautasliinalla peitettyä vatia.
— "Jättäkää vain piimä ja syökää viili", hän kehotti huomatessaan, miten syvään Olli pisti lusikkansa. Sitten hän levitti lautasliinan nurmikolle ja pani siihen paksun, kauniin pannukakun.
— "Olenpa jotensakin kylläinen", tuumaili Olli, laskeutuen päivällisen jälkeen pitkäkseen nurmikolle. "Miten kyennee kyyristymään, en ymmärrä."
— "No, kyllä se menee, kun alkuun pääsee", arveli Ville haukotellen.
Hän ja Rainar heittäytyivät myöskin pitkälle pituuttaan.
Hetkisen perästä taloudenhoitaja palasi hakemaan viilipyttyä ja vatia. Hän otti suuren esiliinansa edestään ja levitti sen parille puunoksalle, ettei aurinko paistaisi suoraan Ollin silmiin. Esiliinaa asettaessa sattui havunneulanen putoamaan ihan Ollin poskelle. Mutta hän nukkui jo niin sikeästi, ettei huomannut taloudenhoitajan hellävaroen ottavan sitä. — "Se päivillistuntipa hurahti", sanoi Ville hypäten pystyyn kellon soidessa. "Juuri ikään nukahdin."
Olli vain kääntäytyi kylelleen ja korsasi. Hän ei silmiäänkään raottanut, kun Ville häntä jalasta puisti. "Makaa sitten ja häpeä. Toiset alottavat. Krymmi jo viuluaan virittää."
— "Ei kiireellä kauvas päästä", virkkoi Olli kohoten istualleen.
"Kyllähän se tiedetään, miten kauvan Krymmi virittää."
He ennättivät paraiksi pellolle, kun Krymmi taas käyrällä viulua naputti ja katseli ympärilleen. Viulun juoksutusten tahdissa viikatteet taas heiluivat ja kullankeltaisena aallokkona niitetty vilja odotti kokoojaansa ja sitojaansa.
Eipä totta tosiaan ollut aikaa tuumiskella, voiko kumartua. Ei siinä joutanut siekailemaan. Ennenkuin pojat huomasivatkaan, oli kilpailu yhtä vilkas kuin ennenkin päivällistä. Mutta samassa oli myöskin sirkiselvä, ettei toisilla saroilla heistä edelle päästy.